10 Suomi-havaintoa paluumuuttajalta

Viimeisen kuukauden aikana mä oon kuullut eniten kahta kysymystä:

– No, onko ollut kivaa palata?

– Onko ikävä takaisin?

On ollut ja on ollut! Ei kai siinä sen enempää.

Paluumuutto on iso pala purtavaksi. Ensin ne käytännön asiat: byrokratia siellä, byrokratia täällä, puhelimet, vakuutukset, hammaslääkärit, koulut, kerhot, todistukset, rokotelistat, harrastukset, muuttoautot, tavaran kierrätys, puuttuvan haaliminen… siellä ja täällä… huh! Mutta se on kuitenkin vain käytäntöä. Sellaista Duracell-pupumaista toimintaa. Suurempi osa paluumuuttoa on meidän kaikkien omissa päissä. Siinä sopeutumisessa. Ja sehän menee tunnetusti aalloissa.

Reilu kuukausi takana ja prosessi on edennyt kutakuinkin näin:

1. Kaikki puhuvat suomea
Lentokentältä se alkoi. Enää ei ollut omaa salakieltä. Ei ollut tuttu olo. Suomenkielen kuuleminen kaikkialla oli vähintäänkin outoa.

2. Jee! Mä tiedän, miten täällä toimitaan – mutta en kuitenkaan toimi niin.
Miksei kukaan muu puuttunut rasistiseen puheeseen? Miksi koko bussilastillinen ihmisiä oli ihan hiljaa, kun yksi aivoton huuteli kuskille kommenttejaan. Miksi mä en taaskaan pystynyt olemaan hiljaa? Teinköhän jotain väärin? Ehkä, muttei se haittaa! En halua antaa lapsilleni kuvaa, että sellainen törkypuhe olisi jotenkin hyväksyttävä!

3. Anteeksi, mä vähän kysyn…. tai juttelen… ei mulla mitään sanottavaa ole…
Siis, miksi ihmiset tuijottaa? Miksi nuo ei kommunikoi? Elein edes… Ollaanko me liian eloisia? Mä ja mun tytär. London Baby, kohta 3v. Ihan tavallisesti me ollaan täällä leikkipuistossa, mutta miks musta tuntuu, että meidät huomataan… No, iloisestihan me niille hymyiltiin ja tervehdittiinkin. Onneksi satuttiin eloisien naapurien taloon. Sovitaan joukkoon! Ens viikolla pihatalkoot. (t.omituinen naapuri)

4. Huumori. Ihmiset naurahtelee ihan väärissä paikoissa
Kehuin yhden pikkutytön Pipsa Possu -paitaa ja kerroin, että meilläkin siitä tykätään, mutta meillä se on ”Peppa”, niin eiköhän isä alkanut nauraa isosti. Silleen kuin Peppan Daddy. (Heh-heh-joo.)
– Niin, me ollaan just muutettu Englannista. *smile*
(kato, kun kaikki ei elä samassa kuplassa ja jos ei ymmärrä jotain, niin sitä voi sit vaikka kysyä! Semmonen kysymys kuin miks sopis tähän.) Sisäinen ärsytys. *smile* (idoit)

5. Maitotölkit valuu lavuaarissa
Onneksi sain valistunutta seuraa, että tiedän, miten tää ”kuuluukaan” tehdä. Vai oliko se lopulta onni ollenkaan? Tehdä siis kuten kaikki muutkin? Tässä eko-asiassa, kyllä oli! Muuten voin tapella vastaan.

6. Myöhästyy? Ei onnistu? Mitä se siinä ressaa?
Kuivausrummun asennus ei sit mennyt ihan ekalla putkeen, mut mitäs siitä. Meistähän tuli melkein kaverit. Kolmannella käynnillä lupasin jo keittää kahvitkin 😀 Neljä tai viisi käyntiä siihen tarvittiin. Pikku juttu. Suotta nolostut, asentaja. Rotat Lontoon kodin takapihalla sen puoli vuotta oli aavistuksen kurjempi etenkin, kun tuholaistorjunta kohotteli olkapäitään. Ja hei, eihän tässä mennyt edes kuukautta!

7. Outoa. Kaikkialla otetaan kengät pois
Kouluissa, kerhoissa, neuvolan aulassa, päiväkodin tutustumisessa… Jopa kauppakeskuksen leikkipaikalla, jossa muovinen leikkimatto oli niin iki-liassa, että phyi. Jätettiin väliin.
Ei tunnu tutulta. Siellä ne englantilaiset vaan marssi kengillä kotiin sisään. Jotkut kohteliaat kysyivät meidän ovella lupaa tai tapoja, kun näkivät kenkärivistön eteisessä.

8. Julkiset vessat on usein hävyttömässä kunnossa
Phyi, phyi, phyi, phyi, phyi —– Niin moni julkinen vessa on järkyttävän likainen. Tai tahmainen. Ovenkahvat, kaakelit (!!!), lavuaarit, lasten hoitohuoneet… Phyi! Lähtien jo lentokentältä.

9. Hei, toi puhuu suomea!
Loistavaa, Laura! Hienoa havainnointia. Viimeksi eilen kaupassa! (Milloinkohan tämä loppuu?)

10. Kuka on Elli-Noora?
Vai oliko se Jenna-Saana? Vai Ville-Kalle? Siis olen vaan nyt perus-nolo. Niin, ja se Euroviisujen pisteenantajaheppu, Kristoffer. Tervepä terve. Kiva nimi!

Kyllä tää tästä lähtee. Hyvin on viihdytty. Vaikka Lontoon metropolin äänimaisema kuohuu välillä kaihona korvissa ja hyvänmakuista cappuccinoa saa hakea, niin leppoisan turvallinen ja ihmeelliseen luottamukseen perustuva Suomi on kaikessa kevään lämmössä ja vihreydessä näyttänyt kyllä suloiselta. Sellaiselta hieman hömpsähtäneeltä halinallelta, joka nyt ei aina ole ihan perillä kaikesta tai ei omaa ymmärrystä maailman vaaroista ja erilaisista ajattelutavoista, mutta joka tarjoaa suojan juuri niille lapsille, jotka sitä haluavat halia. So sweet. Pus,pus. Tätä uninallea mekin nyt tulimme jakamaan. Mr. I (9v.) kertoo näkevänsä unensa yhä englanniksi. Minä näen jo pääasiassa suomeksi.

Kevättä!

-Laura

Kommentit (7)
  1. Tiina Johanna / Kookospalmun alla
    20.5.2019, 21:32

    Siis voin todellakin samaistua tuntemuksiisi niin hyvin. En koe koskaan edes lyhyemmillä matkoilla kulttuurishokkia matkakohteeseen mentäessä, mutta onnistun kokemaan pienimuotoisen kulttuurishokin lähes joka kerta kun palaan takaisin Suomeen. Parhain oli kuitenkin, kun viime vuoden lopulla muutimme Espanjasta takaisin Suomeen opintojeni vuoksi (väliaikaisesti vain, onneksi). Samalla tavalla ihmettelin ihmisten juroutta ja kaikki tuntui niin hiljaiselta, jopa keskellä keskustan iltahulinaa. Ravintolassa tarjoilija hyssytteli meitä, kun menimme mieheni kanssa syömään Tampereella. Olimme kuulemma liian eloisia, eikä Suomessa saa olla. Ai? 🙂 No hyvää ja huonoa, molempia löytyy kaikkialta.. Mutta hyvää paluuta teille ja ihana kirjoitus! 🙂

    Tiina Johanna / http://www.kookospalmunalla.fi

    1. Kiitos Tiina! Hiljaisuuteen ja tyhjyyteen osasin varautua, mutta kieltämättä on se silti yllättänyt. Bussit ja kauppakeskukset on jotenkin tosi hiljaisia paikkoja ja se on outoa, kun Helsingin keskustassa pystyy näkemään kaikki vastaantulijat kasvoilta. Siis ehtii vilkaista kaikkia. Lontoossa vastaan tulee vain massa ihmisiä. Ja täällä kaikki on samannäköisiä 😀 Ja miten pieni pääkaupunkiseutu on!
      Mielestäni mainitsemaasi juroutta saa monesti poistettua vähän pintaa rapsuttamalla, mutta täysin tuntemattomien ihmisten kohtaamiset kaduilla kääntyy usein kyllä tuonne hiljaisuuden puolelle. Ja se tekee ne julkiset paikat kovin hiljaiseksi. En yhtään ihmette, miksi joku suurkaupugissa kasvanut voi pelätä olla täällä. Näinkin olen kuullut. Mutta toistaiseksi me kyllä tykätään tästä – hiljaisuuden outoudesta huolimatta 🙂
      PS. olkaa jatkossakin eloisia ja äänekkäitä myös täällä, please! (Niin mekin)

  2. Nina Wallenius
    20.5.2019, 15:46

    Totesin etten koskaan enää mukautuisi Suomen tapoihin kun Espoon soratiellä nyökkäilin tervehdyksen toiselle kävelijälle ja sain vastaukseksi tyhjän tuijotuksen.

    1. Apua, ymmärrän sua :/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *