Kolmas vuosi ulkomailla

Kun naapurikadun pikimusta kissa alkoi seurata meitä ensimmäisen kerran, London Baby oli hädin tuskin puolta vuotta. Ohjasin vauvanvaunut kadun toiselle puolelle ja taas toiselle puolelle, mutta vihreät silmät hyppäsivät aina eteen. Ehkä neljännen kadun ylityksen jälkeen hätäännyin. En halunnut tuota kiilusilmää kotiin. Sillä oli terävä katse ja päättäväinen ote, ja se oli täysin pikimusta. Takaa tuli sattumalta pieni koira omistajineen ja pyysin oitis saada liittyä heidän seuraansa. Harhautus toimi. Kissa väisti koiraa ja me päästiin mukavassa juttuseurassa korttelikierroksen kautta. Monta kuukautta välttelin kyseistä katua. Oli ensimmäinen talvi Lontoossa. Ajan juoksemista ei tajua. 

Olen kuullut sanottavan, että parikymppisenä vuoden aikana ehtii vielä tapahtua, näin nelikymppisenä aika kuluu kuin junassa ja seitsenkymppisenä ollaan jo lentokoneessa. Tuttu tunne. Paikallistan itseni vieläkin kevääseen, jolloin tyhjensin kotiamme Suomessa. Siitä on jo kolme vuotta. Eilenhän se oli! Kolme vuotta sitten tammikuussa mieheni aloitti työt täällä Lontoossa ja me pojan kanssa jatkettiin elämää Suomessa kaksin, eikä hänen lempinimestään Mr I:stä oltu kuultukaan. Sen jotenkin kuitenkin ymmärrän, että Lontoossa syntynyt tyttäremme London Baby on ollut olemassa vasta kaksi vuotta, mutta se, ettei Suomi ole hänelle erityisen merkityksellinen paikka, on täysin kummallinen ajatus.

Jokainen ulkomailla vietetty vuotensa on erilainen. Ensimmäisenä vuonna kaikki oli uutta. Miljoonakaupungin kulttuuritarjonta tuntui huikealta ja oli hurja hinku koluta koko kaupunki – mikä nyt on tietysti täysi mahdottomuus. Ruokakaupassa oli välillä suunnattoman rasittavaa seistä sanakirjan kanssa ja ärsytti, kun pakettien ulkonäön perusteella ei löytänyt tuotteita. Hyllyvälilogiikka oli vähintäänkin omituinen ja turhauttavinta oli ehkä se, että marketissa tuotteet vaihtoi tasaiseen paikkaa hyllyltä toiselle. Toisaalta, kun aikansa seikkaili, myös omassa jääkaapissa tapahtui mielyttäviä muutoksia. Sosiaaliset, kohteliaat ja ystävälliset ihmiset kaikkialla, vauvan ihastelu, uudet tuttavat, kahvilakulttuuri ja leuto ilmasto olivat ensimmäisen vuoden ehdottomia plussia. Ruuhkiin ja väenpaljouteen tottui. Pahimpia aikoja oppi myös välttämään ja shoppailu aamupäivällä olikin usein paras vaihtoehto. Käytin paljon energiaa verkoston kasaamiseen ja kielen hallintaan. Asioiden hoitoon liittyi monia uusia tapoja ja vaikka välillä oli ihan *häh – ei noin voi toimia*, niin siihenkin tottui. Kaikesta uudesta nautti, rasittui, oli varpaillaan, ihasteli ja hämmästeli. Vaakakuppi jäi selkeästi positiiviseen.

Toinen vuosi sisälsi jo paljon tuttua. Oli käynyt läpi Mr I:n kanssa kouluvuoden, nähnyt kulttuuriset tavat ja juhlat jo kertaalleen, joten kaikki alkoi tuntua tutulta toistolta, aivan kuten Suomessakin. Enää ei satapäisen lapsilauman koulupukuesiintymiset, Harvest Fest tai Christmas Concert, tuntunut olevan elämää ’vain elokuvissa’ vaan aivan aitoa totta, johon lapsenikin luonnollisesti osallistuu. Eri kansallisuuksien ja erilaisten ihmisten runsaus oli normaalia. Jos lapseni löysi uuden ystävän, en nähnyt tätä enää ensimmäisenä etnisyyden kautta vaan kasvana ihmisenä. Värit ja taustat sotkeentuivat päässäni sopivaksi sekamelskaksi ja ihmisten olemus nousi kaiken muun yläpuolelle. Terveydenhuoltoon liittyvät asiat olivat jo tuttua kauraa ja tiesin täsmälleen, miten paikallinen hajautettu neuvolajärjestelmä toimii. Lomista tuli matkustamista vähän rankemman kaavan mukaan. Vaikka päädyimmekin viettämään joulun kotona keskenään, oli reissun suunta koulujen lomien aikaan itsestäänselvää. Suomessa loma oli toisten nurkissa heilumista, sillä omaa paikkaa meillä ei ollut. Toisen vuoden aikana me päätettiin myös luopua siitä omaisuudesta, mikä meille Suomeen jäi eli me myytiin vuokralle laitettu asuntomme. Oli helpompaa olla selkeästi ilman siteitä, yhdessä maassa kokonaan. Siihen liittyi tietysti oma rumbansa ja matkakilometrejä näinä ympäristökatastrofin aikoina tuli niin liikaa, ettei kehtaa edes laskea. Toisena vuonna ymmärsi, kuinka paljon vuodenaikojen vaihtelu rytmittää elämää ja ilman kunnon talvea, ei elimistökään tuntunut rauhoittuvan. Moni asia helpottui, mutta yhtä moni asia alkoi hyppiä silmille. Myönnän kaivanneeni niitä aitoja ystävyyssuhteita enemmän kuin koskaan elämässäni. Ruuhkat väsyttivät, enkä enää jaksanut kiertää kaupunkia kuten ennen. Uudet tuttavuudet vakiintuivat ja elämä alkoi kiertämään koko ajan enemmän samoja ratoja. 

Jossain vaiheessa ruuhkiin tottui. Ja siihen, että kaikki aika menee liikenteessä. Oppi, että yhteen päivään ei voi sovittaa kuin yhden jutun ja Mr I:n puolen tunnin uimakouluun kuluu käytännössä koko ilta kulkemisineen kaikkineen. Kun antoi periksi, eikä yrittänyt puskea enempää kuin jaksoi, taas viihtyi. Sanakirja jäi yhä harvemmaksi ja kauppakassinkin sai klikattua kotiovelle. Naapureillekin osasi heittää kevyesti pikku small talkit.

Kolmas vuosi alkoi jo rutiinilla. Kesälomilta palattiin kotiin. Tilapäisyys on vaihtunut vakiintuneeseen olotilaan. Koulu on tuttua Mr I:lle ja ystävät ovat siellä. London Babyllä on omat hoitokuvionsa ja ystävänsä. Elämä on aika lailla asettunut uomiinsa ja hauskaa huomata, että meillä on Mr I:n kanssa valtava lumenkaipuu. Joka vuosi, kun ensilumi on satanut, me ollaan suorilta rynnätty ulos. On kivoja päiviä, tylsiä päiviä ja eniten niitä tavallisia. Yhä harvemmin tulee enää yllätyttyä maassa vallitsevista tavoista. Kulttuuritarjonnasta ollaan taas jaksettu nauttia enemmän, koko perheenä ja ihan me aikuiset keskenään. Matka-aikoja osaa arvioida paremmin ja tubemap:iä tulee katsottua koko ajan harvemmin. Elämä on sujuvaa, vaikka kaikkea sitä, minkä suomalaisessa lapsiperhearjessa saisi, ei vain saa täältä. Kuten edullinen varhaiskasvatus. Tai mulle tanssitunti ajallisesti järkevän matkan päästä. On tyydyttävä vähemmän intohimoja täyttäviin valintoihin ja eräänlaisiin kompromisseihin tai uhrauksiin. Kieli on jo perushyvin hallinnassa vaikka edelleen mua rasittaa ylipitkät jaaban-jaaban sähköpostit, kun asiat voisi sanoa nopeasti ja tehokkaasti. Mr. I:n koulustakin tietää jo, mitä siellä vaaditaan ja mille tasolle keskimääräisesti pyritään. Ymmärtää arvottaa asioita, kuten täällä tehdään. Kaikkea ei tietysti tarvitse niellä, mutta jo ymmärrys auttaa. Samalla on kuitenkin hiipinyt ajatus, missä me ollaan pitkällä tähtäimellä. Mihin me kuulutaan? Missä me halutaan olla? Mitä me näille omille lapsille annetaan? Jääkö ne jostain paitsi? Miten kukakin näkee tulevaisuutensa ja mitä me oikeastaan arvostetaan? 

Täällä on yhä hyvä olla. London Baby on kahdessa vuodessa kasvanut aivan eri tyypiksi ja minäkin olen päässyt niistä äidinmaidon tuoksuista. Silti sama vihreäsilmäinen, pikimusta kissa seuraa meitä lähes joka kerta, kun me kuljetaan naapurikatua High Streetille, sillä erotuksella, että tomerasti eteenpäin marssiva tyttö seuraa kiinnostuneena kissaa ja tapailee sanoja ’kissa’ ja ’cat’.

Laura