Anniversary
Viime vuonna tähän aikaan raskauteni oli puolivälissä, maha vielä kauniisti pyöreä ja meillä pojan kanssa käsissämme menoliput. Ikävä oli kova. Oltiinhan me asuttu tammikuusta lähtien kahdessa maassa, ukko Lontoossa ja me pojan kanssa kaksin Helsingissä. Päiväkodista alkoi tulla ensimmäistä kertaa hyväntahtoisia huomautuksia käytösongelmista. Perhekalenterissa huhtikuun jokainen päivä oli lähempänä isää ja siksi huolella yliviivattu.
Mulla työt oli sopivasti kesken… Työ oli ollut syy siihen, miksi en ollut suostunut lähtemään kuukausia aiemmin. Ja pitihän ne saada valmiiksi…
Lähetin valokuvia ukolle otsikolla: ”Saako myydä?” Koti piti tyhjentää. Talven ja kevään aikana menneisyyttämme lensi kilokaupalla roskikseen ja kirppispöydille. Iltaisin istuin lukemassa vanhoja papereita, päiväkirjoja, ideavihkoja, muistiinpanoja ja pohdin, mitä kaikkea ihminen ympärillään säilöö.
Tyhjensin kaappeja. Lahjoitin tavaraa. Päätin asioista yksin. Järjestelin. Organisoin. Priorisoin. Hankin meille vuokralaiset, varaston, peräkärryn, muuttofirman Hki-Lontoo, pakkausapua, kantoapua, lapsenhoitoapua…
Suhasin työpaikan ja päiväkodin väliä aamuin illoin. Kävin neuvolassa mahani kanssa ja ultrassa kätilö antoi ottaa videopätkän isälle lähetettäväksi. Olin onnellinen. Tunteellinen. Raskaana.
Pakkasin, roudasin, koitin muistaa ottaa maha-selfieitä (huonolla menestyksellä), yritin saada työni valmiiksi, järjestin synttärikekkerit, kokkasin, puolikorvalla kuuntelin pojan mielikuvitusjuttuja, en ehtinyt leikkiä, en ollut läsnä. Halasin, nauroin, itkin, lohdutin, olin läsnä, unohdin ostaa lapselle kevätvaatteet (kiitos sukulaiset!) ja avasin joka ilta skype-yhteyden Lontooseen. Joskus isä luki etänä iltasadun.
Ja kyllä, kunnioitan yksinhuoltajia!
Viimeisenä iltana kaahasin vielä kuorman varastolle ja pelasin tavaroilla live-tetristä, jotta ovi meni kiinni. Maha oli jo tiellä. Satoi kaatamalla. Prisman parkkihallissa otettiin muistovalokuvat autosta ja puoli kymmeneltä illalla tehtiin kaupat tutun autokauppiaan kanssa meidän lähes tyhjässä olohuoneessa. Kastuttiin, kun nostettiin talvirenkaat takaluukkuun. Auto lähti aamulla pihalta, me iltapäivällä taksilla lentokentälle.
Pakkasin mukaani työpaikan kovalevyt, lentäisin vielä takaisin ennen synnytystä.
Kaikesta kiireestä huolimatta elämä tuntui ihanalta. Kasvatin uutta elämää ja se kai sai suhteellisuudentajun esiin. Ei ollut aikaa nipottaa. Piti toimia. Olin onnellinen keskiraskauden energiassani. Stressitaso nousi vasta viimemetreillä, kun muuttokuorma lähti noin viikkoa ennen meitä. Sen jälkeen mitään, mikä ei mahtunut neljään matkalaukkuun, ei saanut mukaan. Luukulla lentoemäntä kielsi tuomasta tuliaisia.
Ensihalaus Lontoossa oli pitkä.
Kolme päivää nukuin. Siihen oli mahdollisuus, kun lapsella oli vihdoin toinenkin huoltaja.
Vuosi on kummallinen määre. Se tuntuu lyhyeltä, vaikka uskomattoman paljon on tapahtunut. Sylini täyttää nyt itse aurinko, joka opettelee konttaamaan. Tehokkuudesta on jäljellä vain muisto ja arkinen kaoottisuus paistaa pitkin kämppää. En ole lukenut konmarinoinnista mitään, mutta olen oppinut, että vähemmälläkin tavaralla pärjää. Poika on tehnyt perheen suurimman harppauksen päiväkotilapsesta koululaiseksi, omaksunut kokonaan uuden kielen. Ajatuksenvirta tulee ulos Lontoon aksentilla, hän lukee ja kirjoittaa auttavasti kahdella kielellä. Minäkin ajattelen englanniksi. Entä se tunne, kun menee ulkomailla ruokakauppaan? Muutaman jatkuvan harhailukuukauden jälkeen alkoi turhauttaa. Onneksi siitä vaihesta on päästy seuraavaan: Osaan olla etsimättä vaniljasokeria ruokakaupasta. Silti viimeksi eilen onnistuin (jälleen) tekemään pannukakun leivinpaperille, joka jää kiinni. Älkää kysykö, mihin sellaista sticky-paperia tarvitaan ja toisaalta, miksi meillä on se edelleen kaapissa non-stick -paperin vieressä… Kaipaan tiskikonetta. Olen kiitollinen kuivausrummusta (kts. ed.postaus). Liikun sujuvasti double-deckerillä ja tubella, muistan hissillisiä asemia. Olen todellinen latte-mamma. Iloitsen salakielestäni, jolla saan jakaa typeryyksiä perheeni kanssa julkissa paikoissa. Istun vuokranantajan vähän räjähtäneellä sohvalla, enkä välitä. Elän väliaikaiselämää, mutta silti niin täyttä. Olen onnellinen. Olen oppinut valtavasti maailmasta ja myös itsestäni. Lopulta kuitenkin luulen, että mennyt vuosi on opettanut suhteuttamaan asioita paremmin ja nostanut esiin sen, mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus.
-Laura
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovissa