Avun pyytämisen vaikeus…
”ööh.. tota… voisitko sä tuoda meille tuliaisia?”, kakistelin puhelimessa.
”joo-o, mitä sä haluisit?”, vastaus oli yhtä epävarma kuin kysymyskin.
Ehkä toisessa päässä luultiin, että tarvitsen jotain tosi isoa tai jotain hyvin hankalasti saatavilla olevaa…
Vedin henkeä.
”Voisitko sä tuoda Sini-tiskiharjan vaihtopäitä?”, sain sanotuksi.
”Niitä saa vissiin ihan kaikkialta, ruokakaupoistakin muistaakseni”, jatkoin nolona.
Kohta jo toinen nauroi. Ja toki, sain tiskiharjan vaihtopäitä tuliaisiksi.
Jostain syystä mulla on tällainen tuliaisten pyyntöongelma. Tulee mietittyä kuinka soveliasta on vaivata toista omilla asioillaan, vaikka oikeasti, jos järkevästi miettii, nämä mun tuliaspyynnöt tuskin ovat kovin suuria vaivoja kellekään. Mutta tällaisia me suomalaiset ollaan. Aina itse pärjäämässä kaikessa ja kaikkialla. Yksin mennään raivopäisenä kaikkien niiden tiilikasojen läpi mieluummin kuin jaetaan taakkaa yhtään kenenkään kanssa. Olisin varmaan mieluusti taikonut sen vaihtopään tänne jotain teleporttia pitkin, koska eihän nyt muiden vaivaaminen ole kovin soveliasta… Kaikilla on oma elämä ja omat kiireet. Ei ne ehkä ennätä siinä samalla ruokakauppareissullansa etsimään mulle nyt niitä vaihtopäitä, tai käymään apteekissa hakemassa kunnon Bepanthenia (toinen pyyntöni taannoin). Ja oikeasti, tyhmyyttähän se on. Ilman ystävien, naapureiden tai sukulaisten apuja me ollaan kovin yksin. Ilman turvaverkkoja ihminen ahdistuu. Ei kenenkään ole tarkoitettu raatavan tai selviytyvän läpi elämän jotenkin yksin. Pärjäämällä. Ei edes sen pikkulapsivaiheen. Ympärillä pitää olla ihmisiä ja mitä enemmän yhteisöllisyyttä, sitä helpommalta myös arki tuntuu. Mutta yksin pärjääminen ja kaikesta sisulla selviytyminen on niin syvällä suomalaisessa kulttuurissa, että joskus jopa mietityttää, onko se enemmän haitaksi kuin hyväksi?
Vanhoja totuuksia: Kauempaa näkee lähelle ja maailmalla oppii.
Huomaan, että ajatus itse pärjäämisestä ja selviytymisestä vaikuttaa minusta nykyään jopa hieman surulliselta. Näkökulmani on muutunut. Yltiöpäisen itsenäisyyden tavoittelun sijaan elämääni onkin astunut sosiaalisuus ja yhteisöllisyys. Se ei tarkoita sitä, että hölötän kaikille kaikki asiani tai edes tärkeimpiä. Pikemminkin se on ystävällisyyttä, toisten huomioimista ja auttamista ihan konkreettisesti, enemmän sitä ”yes”-sanan käyttämistä kuin kieltämistä, toisaalle katsomista tai muttia. Täällä olen oppinut kuinka helposti toiselle sanotaan, että voin poimia lapsesi koulusta meille, joko tarpeeseen tai muuten vaan. Iltaisinkin voi pipahtaa, vaikka tunniksi, jos se auttaa jotakuta. Aivan kuten kaksi tyttöä tällä viikolla. Se oli nastaa kaikille. Se, että pystyy hoitamaan asiansa itse, ei olekaan mikään itseisarvo. Ei mikään tavoiteltu olotila. On lopulta kaikille helpompaa, jos harrastuspiireihin tai synttäreille mennään laumassa. Vanhemmista ei tule kuljetusautomaatteja, koko ajan ei tarvitse olla kiinni lapsen menoissa, omakin elämä on sallittua. Naapuruston autolliset tarjoavat kyytiä ja vastavuoroisuudessa ei olla niin justiinsa. Avun tarjoamisesta tulee hyvä mieli, eikä avun pyytäminenkään tunnu vieraalta. Se kuuluu kulttuuriin. Aina ei tietenkään sovi ja kohtelias kieltäytyminen ilman selityksiä riittää, mutta koskaan en muista kokeneeni torjuntaa. Avuksi on aina haluttu olla ilman minkäänlaisia ehtoja. Ja koska hyvin vapaassa kulttuurissa eletään, kukin valitsee omat tapansa toimia. Kaiken saa hoitaa myös itse, jos siltä tuntuu. Ei kellään ole toisten tapoihin nokan koputtamista eikä kukaan ota oikeudekseen arvostella toisten valintoja.
Jos jotain olen maailmalla oppinut, niin tämän. Pakko myöntää, ennen en tiennyt, kuinka kevyesti avun tarjoaminen ja pyytäminen tapahtuukaan. Tärkeintä on se, miten asiaan reagoi. Tilannetaju ratkaisee, aikaa pohdintaa voi ostaa tyhjänpäiväisellä ääneen ajattelulla ja positiivinen lähestymistapa on negatiivista helpompi vastaanottajalle. Äänensävytkin ratkaisevat ja tunteitaan ei tarvitse sylkeä toisen syliin, silloin ei ainakaan apua tarjota kahdesti. Molemmat osapuolet ovat kuitenkin tilanteessa yhtä tärkeässä roolissa. On osattava myös ottaa apua vastaan. Kainostelu ei kannata ja kaunis kiitos riittää, jotta avun tarjoajalle ei tule torjuttu olo. ”Why not” ja hymy perään, pelastaa monessa – usein myös helpottaa omaa arkea. On myös osattava kysyä apua toista kunnioittaen siten, ettei vastausta oleta! Toiselle on annettava mahdollisuus myöntymiseen tai kieltäytymiseen täysin ilman selitysvelvollisuutta. Vastavuoroisuutta on tiedossa, kun itse kykenee joustamaan. Joskus jopa vartin jeesi pelastaa toisen pinteestä eikä avun pyytämisessäkään ei ole mitään noloa. Itse ei aina tarvitse pärjätä. Siinä ei ole mitään hohtoa. Eipä olisi minunkaan viime kertainen Suomeen lähtöni onnistunut ilman tätä turvaverkkoa.
Ai, jäi vaivaamaan ne tiskiharjan vaihtopäät? Miksi sellaisia tuliaisia? Vastaus on niinkin yksinkertainen kuin surkeat brittiläiset tiskiharjat. On näitä muitakin tuotteita, mutta se on jo ihan oman postauksen aihe. Kiitos kaverit avusta :)
xx Laura
Kuvat: Pixabay