I’m gonna miss you London – paluumuuton tunnelmia

Miten mä tän sanoittaisin… Paluumuuton tunnelmat.

Kaipaus.

Pakattiin aivan himona viimeiset viikot ja eilen saapui muuttoauto. Omien tavaroiden läpikäynti oli kyllä ihan suotavaa, sillä kaikenlaista sitä on kolmessa vuodessa ehtinyt kerätä myös tähän väliaikaiseen asuntoon – johon siis ei pitänyt tuoda mitään ylimääräistä…

Tiistaina tuli itku. Eikä ihme. Koti oli enää yksi avonaisten pahvilaatikkojen meri ja asioiden merkitykset nousi pintaan. Nostelin tauluja seinältä laatikkoon. Kuunneltiin London Babyn kanssa radiota. Sitä iloista poppia, mitä kaikki taajuudet soittaa. Kyynelet valuivat poskille ja me tanssittiin. Pahvilaatikot täyttyivät hiljaksiin. Muutos oli konkreettisesti läsnä. Kodin paketoimisen myötä me paketoidaan myös elämämme täällä. Arkemme. Elämänvaiheemme. Radiopoppi. Se kaikki, mihin kukin meistä on kiintynyt. Lontoolaistunnelmat. Ne bussien pihahdukset kadulta nukkumaan mennessä. Naapurien iloiset heipat. Koulun pihan rennot mitäänsanomattomat chatit. Hymyilevät vastaantulijat ja helposti saavutettava naapuriapu. Perheystävälliset ravintolat ja englantilaiset pubit. Huumori ja hassuttelu. Mr. I:n ihanat ystävät ja loistava koulu. Oman kylän High Street ja kylätunnelma. Aquatics Centre. Olympia-allas, se paikka, jossa Mr. I oppi uimaan ja jossa rakas harrastus on muuttunut intohimoiseen suuntaan. Ruuhkasta pursuava ja rokkikonsertin desibelit ylittävä Central Line. Keskustan kuhina. Loputtoman erisävyiset kaupunginosat. Omat flatsit, metsät ja viheriöt. Huikeat teatterit ja valtava kulttuuritarjonta. Kaupunki, johon ei kyllästy. Jota ei voi koluta läpi ja joka muuttuu koko ajan. Nämä ystävälliset, lämpimät ja kohteliaat britit, jotka ottavat tulokkaan avoimesti vastaan. Tämä diversiteetti, erilaisten ihmisten yhteensulautuma sekä tämä huikea, pitkä ja maailmanhistoriallisesti merkityksellinen kulttuuri, joka vaalii vanhaa ja yhtä aikaa antaa uudelle tilaa ponnistaa. Ihana miksaus elämää.

Kaipaus on tunne, joka on mulle jotain uutta. Sain ystävän avuksi viimehetken pakkaamiseen ja selitin hänelle, kuinka ikävä ja kaipaus on tullut elämääni vasta näinä vuosina. En koskaan lapsena osannut kaivata tai ikävöidä mitään, tai ketään. Vaikka olin monta yötä tai teininä jopa viikko tolkulla poissa kotoa (mm. kielikurssilla Englannissa), en tuntenut ikävää. En koskaan. Aina oli kiva palata kotiin, mutta sellainen ikävöinti jonnekin, missä ei juuri sillä hetkellä ole, on ollut minulle näinä vuosina jotain aivan uutta. On mahdoton kuvata, kuinka paljon olen kaivannut toisinaan ystäviäni tai sukua Suomesta. Jopa joitain paikkoja. Ja miten merkityksellisiä ne kohtaamiset ovat olleet. Kuinka voimaa antavia. Kun elää toisen kulttuurin vaikutuksen piirissä, omia tuttuja asioita tulee ikävä. Ruisleipä on maistunut näinä vuosina paremmalta kuin koskaan! Ystäväni kysyi varovaisesti, että olenko erityisen vahva. En. Mielestäni en ole. Sitten hän hoksasi. Olen vain käytännöllinen ja siksi ikävöinti ei kuulu repertuaariini. Tämä!

Katselin pakatessa valokuvia viime vuosilta ja nyt vain toivon, että se kaipaus, mikä mulla on tällä hetkellä Lontoon elämää kohtaan, hälvenee ja muuttuu ihaniksi muistoiksi elämässämme. Ne ihmiset, jotka nyt kuuluvat elämäämme, ovat aina muistoissamme ja osa varmasti jatkossakin elämässämme mukana. Se arki vaan ei enää ole. Ei, vaikka monta hyvää asiaa tässä arjessa on. Ehkä kaipaus voitti. Ehkä ei. Yhtä tyhjentävää vastausta paalumuutollemme ei voi antaa. Helppoahan se olisi, jos niin olisi.

Eilen löysin Mr. I:n maton alta postikortin. Siinä luki: ”Kulman takaa löytyy aina jotakin kiinnostavaa”. Näinhän se on ja siihen täytyy luottaa.

Kiitos Lontoo, annoit enemmän kuin olisin koskaan uskonut! Avarsit meidän kaikkien maailmankuvaa ja annoit yhden elämän, London Babyn osaksi perhettämme.

/Laura