Mitä nyt, Britannia?

Sain omalle faceseinälleni pyynnön päivittää blogia ihan vain siksi, että viime aikojen brexit-uutiset olivat tuoneet kysyjälle meidät mieleen. Olin suorastaan otettu. Eihän bloggaaja voi enempää toivoa kuin lukijaa, joka on aidosti kiinnostunut aiheista, joista toinen kirjoittaa. Siis arkisesta perhe-elämästä Lontoossa.

Mistäs sitä aloittaisi… hmmm… Brexitistä on kysytty meiltä, ja varmaan kaikilta muiltakin britanniansuomalaisilta, niin kauan kuin siitä on riittänyt kysyttävää. Kohta alkais olla vastausten aika, joten…

…sanotaan nyt ihan ensiksi näin, että kaikesta poliittisesta sekoilusta huolimatta arkinen elämä on aika arkista. Tavallista siis. On koulut, työt, harrastukset ja ystävät – ja yks Peppa Pig (suom. Pipsa Possu), joka ei nyt tietenkään liity millään lailla mihinkään. Nykyään vaan tuntuu, että meidän koko huusholli on 2-vuotiaan London Babyn takia täynnä Peppaa, Too:ta (eli George Pig), Susie Sheep:iä, Vadia (Rebegga Rabbit) ja Daddyä.

Se siitä loikasta. 

Mutta ilmapiirin tasolla täällä on kyllä tapahtumassa j o t a i n. On vähän kuin odotettaisiin tsunamia tulevaksi. On pystytty määrittämään tarkka aika katastrofille, mutta tuhojen määrää ei pysty kukaan ennustamaan. Alun epäuskosta ja äänestyksessä hävinneiden brittien sympatioista EU-kansalaisia kohtaan on tultu kauas. Vitsailut ovat lakanneet jo kauan sitten. Raja mantereen ja saaren välillä on tullut näkyväksi. Se alkaa oikeasti koskettaa perheitä, eikä kukaan tiedä miten. Hiljaisuus valtaa maisemaa. Politiikka on koko ajan ilmassa, mutta se ei kuulu arkipuheessa. Moni britti on aivan hiljaa, eikä poliittista kantaa tai mielipidettä pysty lukemaan. Kukaan ei uskalla ääneen ajatella perheitä, joista toinen on britti ja toinen EU-kansalainen. Kukaan ei kysy, mitä me tai joku muu EU-perhe aiotaan tehdä tulevaisuudessa. Kysymykset ovat huulilla, m u t t a … se on liian henkilökohtaista ja liian tulenarkaa. Kukaan ei uskalla kysyä, mitä raja tarkoittaa käytännössä aivan kaikille saarelaisille. Eikä kukaan tiedä, mitä tässä tapahtuu. Vain televisio meuhkaa jatkuvalla syötöllä hurjaa draamaa Westminsteristä ja lehdistö painaa isoin otsikoin kaikki poliitikkojen vallanhimoiset käänteet.

Viimeisten kahden vuoden aikana brittihallinto on ruuhkautunut kansalaisuushakemuksista ja permanent residence -hakemuksista. Britanniassa kun ei ole väestörekisteriä, ihmiset ovat joutuneet kaivelemaan vanhoja kaasulaskujaan tai kunnallisverolappuja todistaakseen asuneensa maassa riittävän ajan, permanent residenceen riittää viisi vuotta. Mutta tällä hetkellä kaikki vain odottavat. Joku sitä kansalaisuutta, toinen viiden vuoden ajanjakson täyttymistä, kolmas pysäkillä bussia ja kaikki sitä tsunamia. Tilanne on melko jumissa ja kello käy. Lupaan kirjoittaa seuraavaksi siitä, miten no deal ja yhden yön aikana 29.3. unionista uloslento ilman sopimusta tulee näkymään meidän perheen arjessa. Se näkyy jo!

Kiitos pyynnöstä *muiskis* To do list on nyt yhtä juttua pienempi, tai ehkäpä se on kohta vielä täydempi :) Mutta mä niin tykkään kirjoittaa! Blogihiljaisuus on nyt rikottu. Jatketaan…

 

Laura