Onnellisuuden anatomiaa jurottajille

 

BBC julkaisi artikkelin, jonka otsikko on raflaava: ”Why the Finns don’t want to be happy?”

Hmmmm… 

No joo, otsikko on lievästi klikkejä hakeva, eihän kukaan suomalainen väitä, ettei haluaisi olla onnellinen. Kyse on enemmänkin siitä, etteivät suomalaiset usko olevansa maailman onnellisin kansa. Niin, onhan se pikkuisen ristiriidassa sen arkikokemuksen kanssa, kun räntää tulee viistoon ja eteisessä miettii, onko kumisaappaat riittävän tyylikkäät fine dining illalliselle. Pimeääkin on jo viidettä kuukautta, duunia ihan kahden edestä, naapuri valitti jälleen väärin asetellusta löylykauhasta taloyhtiön saunassa (hei camoon) ja ensi viikolle on luvassa seksipakkaset Siperiasta. Jihaa! Jengi vetää suut viivoina työpaikan, päiväkodin, Prisman ja kodin väliä. Ja joka kevät joku näppärä tutkimus paljastaa yhtä aikaa auringon säteiden kanssa, että kyllä, me suomalaiset, nimenomaa me, olemme yksi maailman onnellisimmista kansoista. Voi siinä muutama kysymys herätä, etenkin kun niistä lumistakaan ei ole vielä päästy.

Artikkelia ja myös onnellisuustutkimusta hieman tarkemmin perkaamalla tajuaa, että kyse ei ole siitä onnellisuuden määritelmästä, mitä me yleensä tarkoitamme, kun sanomme sanan ’happy’. Kyseessä ei ole kilpailu siitä, kuka hymyilee eniten ja missä maassa tervehditään vastaantulijaa aidosti. No, mistä sitten? Kyse onkin rakenteista, yhteiskunnasta ja siitä miten me kohtelemme toisiamme, heikompiosaisia, millaisilla arvoilla systeemimme perusjalka seisoo, kuinka turvalliseksi koemme ympäristömme ja miten me luotamme meitä ympäröiviin asioihin ja ihmisiin. Ja me suomalaisethan luotamme! Emmehän me mitään muuta teekään! Kuin luotamme vaan! Ihan tajuttomasti. Eikä se tyhjästä tule, se luottamus. Aivan klassinen esimerkki: ystäväni läppärilaukku jäi bussiin Helsingissä ja kuinka ollakaan, joku kanssamatkustaja oli vienyt läppärin kuskille ja se löytyi löytötavaratoimistosta MacBookeineen ja kaikkine tavaroineen täysin koskemattomana. Ystäväni ei harmikseen koskaan saanut tietää löytäjää, mutta toisaalta ei löytäjä palkkiota olisi odottanutkaan. Näinhän tämä homma toimii. Sinä teet hyvää minulle, minä jonain päivänä jollekin toiselle.

Ja uskokaa tai älkää, mutta tällainen luottamukseen perustuva yhteiskunta on täysin ennen kuulumatonta muualla maailmassa. Eivät ihmiset luota toisiinsa, ei edes tuttuihin ja vielä vähemmän ympäristöönsä. Kuulin hiljattain, että suomalaisissa kouluissakin on toistettu tätä samaa luottamus-mantraa, kun ulkomailta on tultu ihmettelemään kaikin mittarein menestynyttä peruskoulujärjestelmää. Ja kun nämä ulkomaalaiset eivät kykene ymmärtämään, miten homma voi toimia, jos se perustuu vain luottamukseen. No, ei kai. Jos ei ole koskaan kokenut sitä, että sinuun luotetaan ja että sinä olet luottamuksen arvoinen. Että joku asia voisi toimia niin simppelisti. Jouduin talvella jännään tilanteeseen. Poju halusi osallistua uimakisoihin, mutta sinne tarvittiin todistus riittävästä uimataidosta. Siis paperilla joku virallinen sertifikaatti. No, eihän meillä mitään todistusta ollut, kun oltiin suomalaiseen tapaan itse opettu lapsi uimaan. Selvitin asiaa moneen kertaan ja lopulta jouduin toteamaan, että ei minulla ole kuin sanani ja näin vanhempana en kyllä laittaisi uimataidotonta lastani altaaseen. Minuun luotettiin, poikkeuksellisesti, ja lopulta Poju vetikin joukkuekisan ankkuriosuudella kahden tyypin ohi ja joukkue sai hopeaa. Siinä ripaus suomalaisuutta tännekin! Luottamus – tai sen puute – näkyy ympäristössä kaikkialla. Tänä aamuna herätessä tajusin, että meillä oli ollut olohuoneen suurin ikkuna koko yön auki ja siitä olisi voinut kuka tahansa hypätä sisään. Voi kuulostaa oudolta, mutta se on täysin realistinen pelko. Pitkin vuotta tälläkin rauhallisella ja keskiluokkaisella alueella on ollut asuntomurtojen aaltoja. On asuntojen stalkkauksia, yläkerran ikkuinosta sisään menoja, ovien tai ikkunoiden rikkomisia ja jopa niin, että oveen on koputettu postikuljetuksen nimissä ja ryöstäjät ovat yksinkertaisesti tunkeneet keskellä päivää ovesta sisään. Törkein kuulemani ryöstö meidän alueella oli kahden iäkkään pariskunnan yhteinen illallinen toisen olohuoneessa, kun mustapukuiset ryöstäjät surutta tunkivat asuntoon takapihalta eli suoraan olohuoneen ikkunoista tai ovista kesken ruokailun ja vaativat rouvien korut. Tässä valossa ei enää ole kovin suuri ihme, että ihmiset eivät luota toisiinsa, eivät edes tuttuihin. Ja kun omista asioista ei kauheasti kannata huudella, small talk onkin oiva keino täyttää hiljainen tila – ja sen taidonhan tämä kansa osaa.

 

Suomalaisessa systeemissä on tehty monia asioita hyvin. Maailmanlaajuisesti vertailtuna ja järjestelmän tasolta katsottuna Suomi on tasa-arvoinen, vähän korruptoitunut (siten miten korruptio kansainvälisesti määritellään) ja Suomessa on maailmanlaajuisesti helppoa olla äiti. Järjestelmän tasolla kyllä. On subjektiivinen päivähoito-oikeus, on palkkaan sidottu äitiyspäiväraha, pitkä äitiysloma, on kodinhoidontuki, on mahdollisuus olla pikkulapsen kanssa kotona, on kohtuulliset (jopa edulliset) päivähoitomaksut, on maailman paras peruskoulu, laatuvaatimukset, on turvallinen ympäristö, lapsilla suuri henkilökohtainen reviiri, luontoa ja puhtautta. Tämä kaikki on paljon ja se näkyy onnellisuustutkimuksessa positiivisena. Mutta asia ei ole ihan suoraviivainen. Onnellisuus on vaikeasti mitattavissa oleva ja yksilön tasolla suomalaisessa äitiydessä paineet ”oikein suorittamiseen” voivat olla nykyään aika kovat. Joskus nimittäin tuntuu, että täällä toisenlaisessa kulttuurissa on rennompaa olla äiti. On helpompi tehdä se omakohtainen valinta, kun rakenteet eivät ohjaa vahvasti tiettyyn suuntaan. Niin ja tarkoitan tällä siis rakenteita, joita ei ole. Kun ei ole neuvolaa, ei ole sitä yhdestä paikasta tulevaa tutkimustietoa, sitä, johon ammattilaiset, media tai muut äidit voivat vedota. Ei ole sitä yhteistä moraalia, jonka kautta homma toimii. Kukaan ei tule sanomaan, ettei noin saa tehdä tai valintani on väärä. Ja jos tulee, täällä se on helpompi ohittaa. Suomessa kuuluu sanottavan, että täysin vieraat ihmiset paheksuvat julkisilla paikoilla tyhjistä asioista vieraiden lasten käytöstä. En tiedä onko paheksunnan osoittaminen yleisempää Suomessa kuin muualla, vaikkapa täällä Englannissa, mutta sen tiedän, että suhtautuminen toisiin on. Jos joku tuhahtelee minun käytökselleni, niin annan sen vaan olla. Se on sen ongelma, ei minun. Omakohtaisesti voin sanoa, että ennen Suomessa en osannut olla niin vahvasti omaa mieltä ja mietin usein vastaavanlaisessa tilanteessa, että mitä minä nyt tein tai tekikö lapseni jotain sopimatonta. Nykyään katson tuhahtelijaa enemmän vinoon, voin heittää jopa jonkun clever-kommentin ja mietin, että mikäs ongelma sillä on. Ohitan tyypin. Ignooraan kokonaan. Ei minulle tarvitse tulla moralisoimaan, osaan sen ihan itsekin. Elämäni on paineista vapaampaa. Voi olla, että minä tarvitsin tämän ulkomailla asumisen kokemuksen, jotta opin pitämään puoleni ja olemaan juuri sellainen äiti kuin olen. Tavallaan olen tyytyväisempi, tosin paineet on sitten toisaalla. Niissä käytännön asioissa, joita kukaan ei tarjoa sinulle lautasella. Minusta on tullut paksunahkaisempi täällä ja sitä kautta minunlaiseni tapa toteuttaa äitiyttäni on vahvistunut. Täällä kun ei ole niitä suoria ohjeita tai yhteistä moraalista koodistoa, jonka mukaan ”kuuluu” elää tai tehdä, on täysin oman päättelykyvyn varassa. Se antaa rohkeutta toimia juuri niin kuin parhaaksi näkee ja sitä kautta onnellisuuden kokemus voi lisääntyä. Aina ei voi onnistua, mutta toistaiseksi kaikki ovat hengissä.

Eri kulttuureissa on erilaiset arvomaailmat. Se, mikä on tärkeää toiselle, ei ole toisessa kulttuurissa tavoittelemisen arvoista. Suomalaisista arvoista suurin näyttäisi olevan tasa-arvo, kun taas englantilaisessa kulttuurissa korostetaan kohteliaisuutta, hymyjä ja ystävällisyyttä. Täällä ajatellaan, että kaikki, jotka ovat töykeitä ’rude’, ovat suoraan ’rubbish people’, roskasakkia. Yhteiskuntarakenteet ovat väljemmät ja kukin huolehtii omista asioistaan, verkostot ja yhteisöt tukevat toisiaan. Suomessa koko systeemi nojaa tasa-arvoon ja vahvoihin yhteiskuntarakenteisiin. Vanha sanontakin sanoo, että on yhteiskunnalle halvempaa antaa pieni raha kaikkein köyhimmille kuin korjata toivottomuuteen ajettujen ilki- tai väkivaltaisia tekoja. Rakenteen ollessa vahva, elämänmuodotkin lähenevät toisiaan. Joskus jopa puristuksiin asti. Yhteinen moraali ja luottamus kulkevat käsi kädessä. Kun elämänmuotojen liikkumatila on suurempi, on henkinen vapaus ja oman itsen esiin tuominen helpompaa ja siksi hymykin irtoaa luonnollisemmin. Onko se sitten sitä onnellisuutta, jota me arkielämässä tavoittelemme vai tulemmeko me lopulta tutkimuksen määritelmän mukaisesti oikeasti onnelliseksi, jos rakenteet ovat suotuisat?  

Britanniassa ei ole näköpiirissä kansan tasa-arvoistamiskampanjaa, pikemminkin päinvastoin, eriarvoistuminen on kasvamaan päin. Samansuuntaiselta kehitys näyttää Suomessakin, ainakin näin vähän etäämmältä seurattuna. Luottamukseen perustuvassa yhteiskunnassa rankalla eriarvoistumisella saattaa olla vaan kovat jäljet. Luottamus on tunne ja siksi helposti haavoittuva. Eriarvoistuminen kasvattaa erilaisissa todellisuuksissa eläviä, jolloin luottamus toiseen todellisuuteen ja siinä eläviin ihmisiin hupenee. Läheisyys kasvattaa luottamusta ja se on itse itseään ylläpitävä kehä. 

Niin, että mitä se onnellisuus lopulta onkaan…?

 

//Laura