Päätös tulevaisuudesta on tehty…

Apua, me ollaan tehty iso päätös. Eikä pelkästään yhtä vaan useita. Muutos tuntuu hyvältä, se tuntuu ihan oikealta, mutta samalla aivan järkyttävän-suhteettoman-uskomattoman-vaikean-haikealta. Me buukattiin yhdensuuntainen lento eilen illalla. Nyt se on selvää. Huhtikuun alussa me palataan Suomeen. Pysyvästi.

Hui.

Kääk.

-Vaikuttiko Brexit lähtöönne?, moni kysyy.

-Ei suoraan. Ei se ole ollut missään nimessä pääsyy.

Kaikkea sitä joutuu vastailemaan ja jännintä on, että tuo kysymys on tullut ensimmäisenä jo useammasta suusta. Jouduttiin jotenkin sellaiseen mielentilaan, että oltiin vähän kuin selkä seinää vasten oman tulevaisuutemme kanssa. Vuoden mittainen välitilassa eläminen oli venynyt suhteettoman pitkäksi ja kuten vasta muutama postaus sitten kirjoitin, elämä alkoi olla näin kolmatena vuonna jo aivan uomissaan. Sitten tulikin mieleen tarkistaa, onko tämä se uoma, mitä haluaa kulkea. Mr I:n koulutus, London Babyn pitkä lapsuus, molempien vanhempien työssäkäynti yhdistettynä lapsiperhearkeen sai lopulta kupin kääntymään kohti Suomea. Jos elämämme olisi jatkunut täällä, nyt vielä 2-vuotias London Baby olisi aloittanut jo ensi syksynä koulun alaisuudessa toimivassa päivähoidossa ja seuraavana syksynä esikoulussa. Kohta 9-vuotias Mr. I olisi siirtynyt yläasteelle jo kahden vuoden kuluttua, jolloin meidän vanhempienkin olisi pitänyt jo pikkuhiljaa olla paremmin tietoinen jatkokoulutusmahdollisuuksista ja lapsen tulevaisuudesta ylipäätään. Se olisi ollut toinen polku. Olisimme taas opetelleet lisää tässä kulttuurissa elämisestä. Tiedän, että itse olisin halajanut työelämään, jolloin päivähoito ja lasten kuskaaminen kouluun, hoitoon, aamu- ja iltapäiväkerhoihin olisi vaatinut omat järjestelynsä ja se taas oman varallisuuden, sillä kunnallista edullista hoitoa ei ole. Ja kun lopulta kaikkien rakastama Daddykin oli valmis luopumaan yhdestä elämänsä työpaikoista ja toteamaan, ettei meistä tule brittejä, niin päätös syntyi lopulta tuossa ennen joulua. Sen lisäksi, että me tehtiin tämä muuttopäätös, me ollaan jo ehditty hakea Mr I:lle koulupaikka Suomesta, järjestetty työkuviot Suomessa ja ostettu asunto perheelle viime viikolla. London Babyn päikkyhoito haetaan heti huhtikuussa, mutta loppukeväälle hoitokuvioita on jo valmisteltu. Muuttokuormakin on jo tilattu ja moni käytännön pikkuasia on vireillä. Aika haipakkaa helmikuuta.

Silti en tiennyt, kuinka vaikeaa voi olla yhdensuuntaisten lentolippujen tilaaminen. En tiennyt, kuinka haikeaa lähtö tulee olemaan. En tiennyt, että aidosti rakastan tätä brittikulttuuria ja osaltaan tätä nykyistä arkea. En tiennyt, että minulle käy näin. Että jokin pala minusta jää Lontooseen. Että lähtee vain vuodeksi seikkailulle, nauttii ja ihastuu, saa oikeita ystäviä ja silti päättää palata sinne, missä arkinen elämä on helpompaa pidemmän päälle, sinne missä puitteet ovat paremmat ja kulttuuri täysin oma. Ei tarvii arpoa, mitä mikäkin hymy tarkoittaa ja onko joku tyyppi nyt passiivis-aggressiivinen (tyypillinen brittiläinen tapa sanoa), sillä suomalainen on aika usein just se suora oma töksäyttelijä ilman peittelyä. Molempi parempi :D

Tiedän, että tulen kaipaamaan satoja asioita ja näitä miljoonia ihmisiä. Sitä metron kolinaa, aikaista kevättä ja kaikkea sitä elämänmakuisuutta, mikä tulee niistä lukuisista hikeennyttävistä tilanteista. Mutta nyt jätän tähän ja palaan kaipaukseen toiste.

Tosiaan, reilu kuukausi ja sitten me palataan. Niin monen monta kokemusta rikkaampana!

-Pysyvästi?

-Kai…

Tai ainakin niin pysyvästi kuin ihminen voi elämäänsä suunnitella.

-Laura

Kuva: Pixabay