Saavuin viime yönä yksin Helsinkiin hoitamaan vähän asioita. Edellisestä kerrasta aikaa oli ehtinyt kulua 4 kuukautta. Tuntui jännältä. Jotenkin tutulta, mutta samaan aikaan vieraalta. Helsinki on ollut kuitenkin koti melkein 15 vuotta ennen  Lontooseen muuttoa. Koska lento saapui puolen yön aikaan, en päässyt fiilistelemään sitä metsään laskeutumista Helsinki-Vantaalla 😉 Siinä on aina kotiinpaluun tunnelmaa! 

Ensimmäisenä silmiin pisti tila. Kaikkialla on niin avaraa, suorastaan tyhjää. Lentokentän juna-aseman käytävillä ja liukuportaissa ei ollut ketään muuta. Sain itseni kiinni ajatuksesta, että näin se suomalainen yhteiskunta on rakentanut hienot tunnelit ja liukuportaat vain minulle. Jotta minä pääsen helposti leveitä käytäviä pitkin omaan kotiin. Ajatus huvitti. Me like a Queen 🙂 Ja uskomatonta kyllä, tyhjyys alkoi vähän pelottaa. Seuraava huomioni oli hiljaisuus. Ei mitään ylimääräistä tausta-ääntä missään. Ei jatkuvaa kahinaa, suhinaa, kolinaa, askeleita, puhetta, musiikkia… Niin kuin eräskin meillä vierailleista totesi London Tuben olevan niin meluisa, että se olisi tasan varmasti kiellettyä Suomessa. Menis kuulemma sallitut desibelit oitis rikki. Okei, osan hiljaisuudesta voi tietysti pistää yön piikkiin.

Junassa kahmaisin itselleni neljän paikan loossin, vieressä puhelimeen espanjaa puhuva kaveri oli varannut kuuden hengen tilan. Tilan määrä hämmästytti. Seuraavassa neljän loossissa matkusti Etelä-Amerikkalaista etnisyyttä oleva nainen (ihan ulkonäön perusteella arvioitu). Yllättäin huomasin samaistuvani heihin. Hekin tulivat ties mistä omine kokemuksineen ja menevät ties minne. Voi olla, että nainen on syntyperäinen suomalainen, mistä minä tiedän. Huomaan, etten enää oleta. Mielessä risteili monta kysymystä naiselle, mutten sentään tohtinut – se olisi ollut ennen kaikkea epäkohteliasta. Junan tasaisen harmoonisen liikkeen rikkoi vain kuulutus, jossa kiellettiin alkoholijuomien nauttiminen ja tupakointi. Siis mitä? Eikö ihmiset muka osaa olla? Osaa käyttäytyä sivistyneesti ilman, että siitä pitää erikseen huomauttaa? Ei sit vissiin… Ensimmäinen ”olipa niin suomalaista” -reaktio.

Saavuin kotiin. Siihen paikkaa, josta lähdin puolitoista vuotta sitten. Vuokralaiset olivat poistuneet ja asunto lähes tyhjä. Paikka tuntui ennen kaikkea poikani lapsuuskodilta. Hain silmilläni rattaita siitä paikasta, jossa ne aina seisoivat ja muistin mitä kaikkea lapsi oli asunnossa kokenut. Nyt poika on jo aivan eri tyyppi. Vaikka edelleen rakastan itse valitsemaani keittiötä, sen ulkonäköä, sen toimivuutta ja siisteyttä, on todellinen koti kai siirtynyt muualle. Ihmettelin, kuinka lavuaarit ja tasot ovat niin korkealla ja kuinka lyhyeksi olenkaan alle 160cm:nä itseni kokenut. Muualla on toisin.

Kävin pizzalla ja puhuin englantia tarjoilijoille. Vaihdoin ja pyysin anteeksi. Hetken päästä bongasin muitakin suomenkielisiä asiakkaita ja sisälläni läikähti 🙂 Apua, kestääköhön tätä koko viikonlopun… Paluulento on lähempänä kuin ehkä haluaisin. Tai no, molempi parempi!!