Luottamuksen pitkä lanka

Muistan edelleen ensihavaintoni Englannista. Se oli hyvin pian muutettuamme. Ehkä satoi, ehkä ei, tubessa oli ruuhkaa, Oxford Street täyttyi turisteista, Adele räjäytti radiotaajuudet ja kuningatar vilkutteli parvekkeeltaan. Mutta minun havaintoni liittyy vahvasti vanhemmuuteen.

img_1685.jpg

Oltiin pojan kanssa ”pelloilla” eli englantilaisittain niityllä, minä tukevasti takakenossa raskausmahaani silitellen ja pojalla jalkapallo. Ja koska kerrankin tilaa oli, poika juoksi pallonsa kanssa satoja metrejä edellä. Ensin sain yhden katseen, vähän ajan päästä toisen, vielä kolmannen, neljännen… ennen kuin ymmärsin, että vastaantulijat huolehtivat puolestani hyvin kaukana juoksevasta pojasta. Se, mikä oli minulle normaalia, oli englantilaisille outoa. Tajusin, että meillä suomalaisvanhemmilla on aivan valtavan pitkä näkymätön lanka omiin lapsiimme. Langalla on nimi: luottamus.

Mistä tämä nyt tuli mieleen? No, kun hieman sekavin tuntein katselen suomalaislapsia koulutiellä. Ihmettelen ja ihailen. Olen yhtäaikaa kiitollinen turvallisesta ympäristöstä ja peloissaan pienten lasten puolesta. Ristiriitaista. Niin kuin vanhemmuus yleensäkin. On todella upeaa, että lapset saavat kasvaa turvallisessa piirissä ja juosta omin päin pihalta toiselle tapaamaan kavereitaan, kulkea koulumatkaa yksin tai kaksin. Ristivetoa tulee pienistä eka- ja tokaluokkalaisista, joista takaapäin näkyy vain reppu ja jotka pahimmassa tapauksessa eivät mahtuneetkaan iltapäiväkerhoon ja viettävät pitkät iltapäivät ilman turvallista aikuista.

On suomalainen ihme, että vanhemmat päästävät pienet lapsensa liikenteen ja kaiken maailman ihmisten joukkoon ilman aikuisen valvovaa silmää ihan vaan yksinkertaiseen luottamukseen perustuen. On suomalainen ihme, että ympäristö on turvallinen. Että kadunjakajat ovat vastuullisia kansalaisia, pääsääntöisesti ihan täyspäistä väkeä. Silloin ei naapurin tarvitse pitää kymmenen minuutin palopuhetta siitä, kuinka asunnon ikkunaa ei  k-o-s-k-a-a-n  saa jättää auki, vaikka olisi vain nanosekunnin ulkoilemassa. On suomalainen ihme, ettei koulu vaadi alle kymmenvuotiaita mennen tullen kuljetettavaksi. On suomalainen ihme, miten vanhemmat vannottavat lapsensa kulkemaan suojateillä ja kuinka lapset osoittavat olevansa luottamuksen arvoisia. Itsenäisiä. On suomalainen ihme, että toisiin voi luottaa. Että me jaamme saman tilan, saman huolen, yhteisen taakan pienistä koululaisista ja takaamme toiminnallamme yhteiskuntarauhan. Rakastan ja ihailen suomalaisten kykyä luottaa!

”Tässä kulkee mun koko elämä”

Ja me huolehdimme siitä yhdessä. Sama sana, Yhdessä, on 100 vuotta täyttävän itsenäisen Suomen juhlavuoden pääteema.

 

-Laura

 

                                          xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

                                               Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovinissa

 

Suhteet Oma elämä Lasten tyyli Vanhemmuus

Vauvamme syntyi Englannissa, jossa synnytykseen tarjotaan vaihtoehtoja

– Oh, your due date is today? How exciting!

– Yeah (huokaus).  I’m so huge I don’t wanna wait anymore…

Istahdin jättisuuren mahani kanssa englantilaisen äitiysneuvolan odotusaulan sohvalle, kun nainen vastasyntynyt vauva sylissään alkoi jutella. Tasan vuosi sitten oli raskauteni laskettu aika. Vieressäni istuvan naisen Max-vauva oli tuolloin kaksiviikkoinen ja tutustuimme Victorian kanssa myöhemmin syksyllä paremmin. Tämä ensi-tapaaminen jäi molemmille mieleen.

– Kuulin, kun sanoit lasketun aikasi äsken ilmoittautuessasi.

Hymyilin.

– Olen tulossa kätilön vastaanotolle enkä jaksaisi yhtään enää odottaa. Toivottavasti kätilö voi auttaa..

– Juu, kätilö auttoi minunkin synnytyksen käynnistymisessä. Millaista synnytystä olet ajatellut?

Hämmennyin. Kuinka niin…

– Normaalia…, vastasin hyvin kysyvällä äänensävyllä.

Nyt oli Victorian vuoro hämmentyä.

– Mitä tarkoittaa normaali?

Siinä hetkessä eteeni piirrettiin kulttuurierot. Siinä hetkessä rivien välistä sanottiin, puolivahingossa, ettei ole mitään normia, ei varsinkaan normia mitä pitkin synnyttää. On vaihtoehtoja, on valintoja.

Kakistelin.

– Toivon alatiesynnytystä, en tykkää leikkauksista, toivon ilokaasua, epiduraalia ja kaikkea mahdollista kivunlievitystä, sain vihdoin sanotuksi.

Siis juuri sitä, mitä Suomessa tarjotaan aina. Sitä kaikkea, mitä sain edellisellä kerralla. Eikö sitä ”kaikki” toivo… Tajusin ajautuneeni kulttuuriseen umpikujaan. Se, että meillä pidetään itsestään selvänä sairaalaympäristöä, epiduraalia ja Burana-purkkia alaovella on Englannissa vain yksi vaihtoehto kaiken joukossa.

– Minä synnytin ammeessa ilman lääkkeitä. Vesi lievitti kipuja. Tosin mielestäni siinä äidin täytyy olla erittäin sinut veden kanssa. Mitä enemmän nauttii vedestä, sen parempi, Victoria jatkoi.

Se, mitä Suomessa pidetään vaihtoehtoisina tapoina, on Englannissa normi, ei poikkeus. Asiat ovat valintoja, ei itsestään selvyyksiä. Valintoja tarjotaan, niistä keskustellaan kätilöiden kanssa ja valittua polkua seurataan loppuun asti. On mahdollista synnyttää mm. sairaalassa synnytyssalissa periteisesti tai sektiolla, kodinomaisemmassa tilassa erillään sairaalasta, ammessa eli vesisynnyttää, lääkekoomassa, luomupunnertaa ja jopa kotisynnytykseen kannustetaan ja se onkin yllättävän suosittua.

Ajatus kotisynnytyksestä järkyttää minua edelleen. Mitä jos jotain tapahtuu… koska mitä vaan voi tapahtua… Ei synnytyksen kulkua voi etukäteen päättää. Tilanteessa täytyy elää ja asioita voi vain toivoa. Sairaalaympäristö tarjoaa turvallisen tilan riskien hallintaan, ja siksi Suomessa lähes kaikki päätyvät sairaalaan. Elävä esimerkki juuri tällaisesta ”jos jotain tapahtuu..” -tilanteesta yöpyi samassa sairaalahuoneessa minun ja babyn kanssa. Tuore äiti oli aivan pois tolaltaan. Kotisynnytyksessä oli tapahtunut vaikka mitä, ja äiti oli ollut aivan varma, että menettää lapsensa. Tällä naisella henkinen toipuminen on taatusti pitkä prosessi. Mutta kuten sanottu, valinta sekin.

Tästä huolimatta (tai ehkä jopa juuri siksi) en enää usko, että ”kaikki” suomalaisetkaan naiset haluaisivat samaa, sitä mitä meille tarjotaan. Aika lailla vaihtoehdottomuutta. Sairaalasängyssä punnertamista ja maksimaalista kivunlievitystä. Vaihtoehtoja voisi avata ja niistä voisi keskustella. Kohdallani englantilainen synnytys erosi suomalaisesta vain jonkin verran. Sairaalan ovimies ei seissyt lääkepurkki ojossa, kaikkea kivunlievitystä piti pyytää erikseen, toiveita pyrittiin toteuttamaan realiteettien rajoissa, mutta lopulta asiat etenivät omaa tahtiaan. Kätilöni rohkaisemat sanat muistan aina: Luota kehoosi, se muistaa, kuinka toimia. Hyvin kävi.

London babyn 1-vuotissyntymäpäiviä vietetään huomenna 🙂

 

-Laura

 

Hyvinvointi Terveys Raskaus ja synnytys Vanhemmuus