Ystävyys on kuin pikkuinen ukko…
… jolla on kädessään avain ja lukko.
Nyt täytyy tehdä tunnustus. Mua vaivaa jonkinlainen some-väsymys. En jaksa roikkua facessa, en tiedä päivän (some)puheenaiheista, en jaksa olla osallinen kaikessa digitaalisessa, enkä istua koneen ääressä surffailemassa milloin mitäkin… No, eikö se ole hyvä vaan? Juu ja ei. Siinä on sellainen pieni ristiriita, että mulle tärkeät ihmiset ovat nykyään vain sen somen tai digin välityksellä tavoitettavissa. Välissämme on reilut 2000 kilometriä. Te ihanat elätte toisenlaisten uutisten ja puheenaiheiden ympäröimänä ja kyllä minäkin haluaisin edelleen kuulla asioista, jotka teitä liikuttaa. Se energia on nyt valitettavasti valumassa englantilaiseen lattiakaivoon. Ja tiedän tasan tarkkaan, mistä some-väsymykseni johtuu.
Tapasin nimittäin ystäväni.
Siis ihan oikean sellaisen.
Kasvokkain. Ollessani reissussa muutama viikko sitten.
Parasta pitkään aikaan!!!
Tämä taitaa olla ulkomailla asumisen nurjia puolia. Ei pääse jakamaan ajatuksiaan tai elämäänsä ystävien kanssa kasvokkain. Ei ole sitä mahdollisuutta nauraa vedet silmissä jotain aivan älytöntä tai yhtä lailla jakaa surujaan. Ei pääse rutistamaan sitä läheistä ihmistä, joka ihan oikeasti tuntee sinut, ja sinä hänet.
Eikä ole parempaa tapaa jutella ihmisten kanssa kuin kasvokkain! Omalla äidinkielellä.
Olen tainnut tippua tähän englantilaiseen todellisuuteen. Tähän, jossa radion soittolistat ovat täynnä iloista poppia, kylillä tuntemattomat tervehtivät toisiaan eikä näiden uusien kavereiden kanssa seistä hiljaa vierekkäin. Kaverisuhteiden taso on kevyt ja itsensä ilmaisu vieraalla kielellä on usein vähän vajaata ja välillä tosi rasittavaa. Äidinkielellä ei tarvitse miettiä kulttuurisidonnaisuutta, toinen ymmärtää sanojen piilomerkityksiäkin. Äidinkieli on aina ensisijainen tunnekieli, vaikka vieras kieli olisi erinomaisesti hallussa. Huomaan eläväni kahden todellisuuden välissä, some-Suomen ja reaali-Englannin. Kumpikaan ei ole kokonainen. Englanti todellisempi. Some on ollut kontaktipinta ihmisiin, mutta kasvokkain tavattua tajuaa, millaista teflonia se oikeastaan on. Ei sinällään mitään uutta. Tefloniin vaan väsyy. Todellisuus on jossain toisaalla.
Kaipaan teitä, ystävät!
Sitä kaikkea yhteistä, mitä meillä on.
Sitä, miten me jaamme tuntemuksiamme maailmaa kohtaan.
Sitä, että puolinaisestakin ajatuksesta saa kiinni.
Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on kädessään avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen.
Ihanaa, että olet olemassa!
-Laura