– Äiti, se ei ole H-Ä-L-F   P-ÄÄ-S-T two. Sano oikein: HAAF PAAST two.

Kotiläksynä piti piirtää kellonaikoja. Mutta kuka opetti ja ketä – ja lopulta, mikä oli aihe? Paperille piirtyi sanat oikein lausuttuna.

– Kato nyt tarkkaan. Sitä ällää ei sanota. Eikä täällä ole mitään ä-pilkkuja.

Opettamisen konsepti oli hallussa. Kynä naputti terävästi paperille. Viime aikoina olen yhä useammin löytänyt poikani tilanteesta, jossa hän puhuu jo aika sujuvaa englantia.

– Äiti, kohta mä olen parempi kuin sä!

No, niin varmaan… Superman! Just turned to his seven! Totta puhuen, kyllähän se lapsi ajan myötä minut ohittaa. Puhe tulee nyt jo upealla brittiaksentilla. Lauseet ovat vielä yksinkertaisia, mutta useimmiten kokonaisia. (Eli ihan sama kuin äidillään…)

Toista oli vielä viime syksynä. Lapsi heitettiin kylmään veteen ummikkona kieltä oppimaan elämänsä ensimmäiseen kouluun. School Uniform päälle ja portista sisään. Moro! Haetaan, jos muistetaan.

Englannissa lapset aloittavat ykkösluokan 5-vuotiaina. Ennen muuttoamme pojan koulukäynnin aloittaminen totaalisena ummikkona oli kieltämättä yksi suurimmista huolistani. Äitiys. Murehtiminen lapsen puolesta. Niin kuin se jotain auttaisi. Eräs viisas ihminen (tunnistakoon itsensä tästä) lohdutti sanomalla, että kieltä ei opita, se omaksutaan! Kiitos, näinhän se on. Kieli omaksutaan kuuntelemalla ja puhumalla. Siksi vieraiden kielten oppiminen ympäristössä, jossa kieltä ei kuule, on vaikeaa. Hmm…sivuhuomiona. Pakkoruotsi. Jostain puskastahan sanan etuliite on peräisin.

Koululle poikamme ei suinkaan ollut ensimmäinen ummikko. Kulttuurissa, jossa monimuotoisuus tunkee läpi kaikkialla, on totuttu vastaanottamaan kaikkea. Siis kaikkea! Todellakin kaikkea! Kaikkea! Sanoinko jo, kaikkea! Myös ummikkoja. Ilman sen kummempaa integraatio-ongelmaa, huolta tai turhaa hermoilua, mieletöntä vaivannäköä tai jatkuvaa erityishuomiota. Ollaan vaan. Yhdessä. Toki tukea pitää saada, mutta se ei ole pääasia. Lapsi oppii toisilta lapsilta rinnakkaisleikin lailla. Suomessa puhutaan kotouttamisesta, integroitumisesta, paljon! Täällä sanoja ei ole. Ainakaan arkikielessä. Kulttuuriset tavat opitaan kommunikoimalla toisten kanssa. Ja kieli opitaan lennossa. Kommunikoimalla toisten kanssa. Suomessa integroitumisesta ollaan huolissaan, sitä murehditaan ihan joukolla ja kotoutumisesta tehdään mieletön prosessi. Kulttuurinen tapa sekin. Miksei vaan otettais vastaan ja katsottais silmiin. Otettais mukaan. Suoraan sekaan. Ei oppiminen hetkessä tapahdu, mutta hyvin nopeasti, näköjään. Tottakai lapset oppivat! Ne haluavat kuulua joukkoon. Ne haluavat ymmärtää toisia, jakaa ajatuksia ja leikkiä… olla lapsia. Tai oikeastaan olla ihmisiä. Kyllähän me aikuisetkin haluamme tutustua ympäristöömme. Yrittää edes. Jos ympäristö on vastaanottavainen.

Syksyltä jäi mieleen luokan sadonkorjuujuhlan näytelmä. Roolit oli jaettu lasten kykyjen mukaan ja opettaja oli keksinyt laittaa kielitaidottoman poikamme soittamaan nokkahuilua viiden muun lapsen kanssa. Hienoa! Olin katsomossa aivan yllättynyt. Tästä ei ollut kotona mainintaakaan. Soitto meni hyvin. En tosin tunnistanut kappaletta. Kielestä viis, lapset poimivat elämästä olennaisen, sillä kysymykseeni biisin nimestä tuli mielenkiintoinen vastaus:

– Se oli G-G-B-B-G   G-G-B-B-G   A-A B-B G-G A-A   G-G-B-B-G …