Neuvola, tuo ihana lapsuusajan tuen paikka. Kävimme viikolla paikallisessa neuvolassa. Muuten hyvä, vaan vastaukset peruskysymyksiin jäivät uupumaan. Tai no, osa niistä.

Kokemusta löytyy molemmista maista. Suomen kanssasisareen verrattuna täkäläinen tapa on… hmm… suurpiirteisempi. Brittiläiseen neuvolatyyliin ei kuulu pituuden eikä päänympäryksen mittaus, yksityiskohtaisten ohjeiden jakaminen eikä liika neuvominen. Vauva punnitaan – ja sillä hyvä! 

On niitä muitakin eroja. Ensinnäkin meilläpäin Baby Clinic vastaanottaa vauvoja kerran viikossa puolentoista tunnin ajan drop in –periaatteella. Ovesta siis pyyhkäistään sisään kun itselle sopii, kuitenkin toivottavaa olisi näyttäytyä kerran kuukaudessa alle puolivuotiaan kanssa ja sen jälkeen joka toinen kuukausi ensimmäiseen ikävuoteen asti.

Tiivistetysti toiminta on seuraavaa: Ota mukaan Red Book eli The Neuvolakirja, kärrää vauva klinikalle, odota vuoroasi, riisu vauva, laske vaa’alle ja pue vauva. Ainakin meidän klinikalla kaikki toiminta, siis kaikki, tapahtuu samassa huoneessa, sellaisessa luokkahuoneen kokoisessa, joten klinikalla et ole koskaan yksin! Hurraa! Kanssasi on aina liuta muitakin vauvoja jonottamassa vaakavuoroaan, riisumassa tai pukemassa ja ystävällisiä terveydenhoitajia ohjaamassa toimintaa. Aika yksinkertaista ja nopeaa! Terveydenhoitajat katsovat vaakalukemat, kirjaavat ne ylös ja vaihtavat muutaman sanan kanssasi. Mutta, kun…

…kukaan ei koske vauvaan… kukaan ei mittaa vauvaa… edes pään ympärystä… tai ehkä haluaisit täsmällisempää tietoa vauvan hyvinvoinnista… aukileesta.. navasta… ihosta… jostain… tai olisi huoli… tai epävarmuus omasta vanhemmuudesta… tai vaikkapa kysymys imetyksestä… kiinteän ruuan aloituksesta…

…sellaisessa epävarmuudessa tulee helposti koti-ikävä. Tai sitten vaan pitää uskaltaa avata suunsa, niin terkkari päästää erikseen Consulting Roomiin. Huh. Heti helpotti, kun tajusin sellaisen olemassa olon.

Alkuvuodesta Guardian julkaisi uutisen, jonka mukaan joka viides alle yksivuotias jättää väliin neuvolakäyntejä ja joka neljäs 1–2-vuotiaista. Lontoolaiset vanhemmat kunnostautuvat tässä erityisesti, sillä enää alle puolet lapsista saapuu viimeisille kahdelle käynnille. Syitä voi vain arvailla.

Olen kiitellyt moneen kertaan sitä, etten ole ensikertalainen äitiyteni kanssa ja että Suomen neuvola on tarjonnut niin monet pikkuvinkit ja henkiset tuet edellisen kerran haparoidessani. Osaan ehkä jo aavistaa, milloin on oikeasti syytä huoleen. Toistaiseksi täällä on jaksettu jauhaa vain muutamaa master-sääntöä: 1. Älä nuku vauvan kanssa samassa sängyssä ja pidä vauva keskellä omaa sänkyä, ettei se pääse potkimaan peittoa päälleen – kätkytkuoleman vaara (näistä en ole henk.koht. edes vakuuttunut, vaikka kyllä nämä säännöt onnistuivat minut hormoonipäissäni pelästyttämään) 2. Aloita kiinteän ruuan antaminen vasta 6 kk iässä – suolisto ei ole valmis sitä ennen.

Muuten meno on rennompaa ja vaihtoehtoisia hyviä tapoja hoitaa vauvaa on lukuisia. 

Tälle käynnille olin varautunut kysymyksellä. Onneksi The Neuvolahuone ei ole hiljainen kuin suomalainen hissiaula, joten asioista uskaltaa puhua ihan ääneen – ja toisaalta, vaikka joku kuulisikin, niin kukaan ei kiinnitä toisten asioihin mitään huomiota. Hyvä niin! Yksityisessä Consulting Roomissa hyvän auktoriteetin omaava ystävällinen terveydenhoitaja kuunteli, kun kerroin ruokakokeiluistamme. Halusin tietää kuinka usein, miten paljon ja mitä ruokaa vauvalle syötetään. Eipä tullut vastaan Sääntö-Suomea eikä NiksiPirkkaa.

        – Voit antaa mitä vaan.

        – Siis mitä vaan?

        – Juu, juu.

        – Meillä Suomessa on ohjeet, että lihan ja viljan välissä on pidettävä kuukausi eroa.

        – Miksi?

        – No, ruuansulatus. Ja me tsekataan samalla allergiat.

        – Voithan sä tehdä niinkin. Ihan miten vaan.

        – Ihan miten vaan?

        – Niin.

        – Entä kuinka monta kertaa päivässä?

        – Nyt voit antaa jo kahdesti, parin viikon päästä kolmesti päivässä.

Hurraa, ohjeet! Tulipa turvallinen olo. Toistin ne ja jatkoin kysymällä:

        – Siis lounas ja päivällinen?

Terveydenhoitaja nosti silmälasejaan ja katsoi minuun hämmästyneesti. Ei ehkä ollut tottunut antamaan näin täsmällisiä ohjeita.

        – Anna mieluummin aamulla ja päivällinen.

        – Okei!

Kiitin ja poistuimme. Päätin olla hiljaa niistä puuroista…

Ja tässä sitä nyt vapaamielisenä kokeillaan mitä vaan lähes milloin vaan ihan oman pään mukaan ilman kenenkään valvontaa. Jos jotain huolta ilmenee, aina voi soittaa terveydenhoitajille ja lääkäriinkin pääsee! Rokotukset saadaan terveyskeskuksessa ja Children’s Centre tarjoaa henkistä tukea: kursseja, satutunteja, imetystukea, musiikkia, leikkihetkiä eri ikäisille, toisia vauvoja & äitejä… Tukea ja tietoa siis löytyy, vähän vaan hajautetummin. Lopulta se isoin ero taitaakin olla, että tiedon ja tuen kanssa pitää olla itse aktiivinen! Entä jos et jaksa? Entä jos kaikki ei ole hyvin? Siinä kohtaa olisi jo todella iso ikävä Suomen neuvolaa ja sen tuomaa tasa-arvoisuutta.