Olen jotenkin viime aikoina onnistunut törmäämään väitteeseen, että eri mieltä ei saa olla. Että erimielisyyttä ei hyväksytä. Että on olemassa joitain oikeita mielipiteitä, joita vastaan on vääriä mielipiteitä. Ja jos näitä oikeita mielipiteitä vastaan hyökkää, niin saa osakseen valtavaa lynkkausta. Juu, tämä ja kaikki muukin löytyy sieltä pahamaineisesta suomenkielisestä netistä. Muutama lainaus:

”Moni pelkää tässä maassa puhua avoimesti.”

 ”Ja ärsyttävintä on se, että on sananvapaus ja omassa blogissaan PITÄISI saada kertoa oma mielipiteensä. Ja sitten sut haukutaan pataluhaksi ja tehdään hyvin selväksi ettei sinulla ole oikeutta ”väärän mielipiteeseen”.”

”Mielestäni on surullista miten valtavirrasta poikkeavan mielipiteen esittäminen julkisesti omalla nimellä avaa väylän käydä sanallisesti toisen ihmisen kimppuun. Ei kai kukaan voi olettaa, että sulkemalla korvat eriäviltä mielipiteiltä saadaan kunnollista keskustelua aikaan.”

Hmmm…

Jotenkin tuo ensimmäinen kolahti. Voiko sananvapauden kärkimaassa pelätä ilmaista mielipidettä? Voiko keskustelukulttuuri todella olla niin alamaissa, ettei eriävää mielipidettä uskalla sanoa, vaan pitää hymistellä valtavirran mukana? Mikä oman mielipiteen ilmaisussa voi pelottaa? Sekö, että sen joutuu perustelemaan? Jos mielipide on etukäteen mietitty, pureskeltu ja varmasti perusteltu, eikä loukkaa toisen ihmisen olemassaolon oikeutta, niin kyllä sen nyt pitäisi uskaltaa sanoa. Aina on joku, joka on eri mieltä, mutta se ei ole mitenkään vaarallista.

Olen myös miettinyt, onko lopulta kyse siitä, että osa näistä mielipiteistä ei ole varsinaisia mielipiteitä vaan pikemminkin makuasioita. Tunnetusti makuasioista ei voi kiistellä ja silloin kirjallinen ilmaisu netissä on sellainen keskeneräinen päänsisäisen keskustelun lopputulos eli älämölöt ulos. Silloin sitä yllä mainittua kimppuu käymistä voi juuri odottaakin. Jos vaan päästää mojovan aivopierun. Tai tekee liiallisia yleistyksiä. Aidot mielipiteet eroaa mölystä sillä, että ne voi perustella muutenkin kuin ’minä en tykkää’. Sillä tätähän netti on nykyään täynnä. Kaikki haluavat tulla ilmaisemaan mielipiteensä tai ”mielipiteensä” (perustelemattoman tai läpeensä ristiriitaisen makuasian), mutta aidon keskustelun tunnistaa vasta siitä, että se vie ajattelua johonkin suuntaan. Jos joku sanoo, kuin Pride-vouhkaus oli niin ärsyttävää, niin ilman kunnon perusteluja, vastapuoli voi helposti leimata tai lynkata toisen vähemmistöjen oikeuksien väheksyjäksi. Jos taas vouhkauksen ärsyttävyyden osaa perustella hyvin, ei pelkästään sillä, että minua ärsytti, niin silloin saadaan aikaan järkevää keskustelua aiheesta. Aina voidaan löytää uusia näkökulmia ja ratkaisuja ongelmallisiin asioihin. Kaiken keskustelun ei kuitenkaan tarvitse päätyä konsensukseen. Ja näin hieman kauempaa, toisesta maasta käsin, asiaa tarkastellen, konsensus- tai kompromissihakuisuus tuntuu olevan aidon keskustelun este.

Täällä huomaa, kuinka erilaiset mielipiteet ilmaistaan suoraan, eikä niitä lähdetä kyseenalaistamaan. Mielipide-erot kuuluvat normaaliin elämään, eikä muiden mielipiteiden tarvitse taipua samaan kuin oma. Toisten tapoja tai mielipiteitä ei myöskään tarvitse ampua alas. Esimerkki:

”Inhoan eläimiä, mutta olen silti kasvissyöjä”. 

Kasvissyönnille oli muu perustelu. Kukaan ei kyseenalaistanut sitä, miksi tyyppi ei tykkää eläimistä. Kukaan ei alkanut taivutella häntä siihen, että onhan nyt kissat sentään pehmeitä tai entä ne marsut. Eläimistä tykkääminen oli makuasia, kasvissyönti perusteltavissa oleva valinta. 

Äitiyskeskustelukin on maltillisempaa. Muistan itse jakaneeni hyväksi todettuja suomalaisia neuvola-vinkkejä:

”Kiinteän ruuan tarjoaminen vauvalle kannattaisi aloittaa vihanneksilla ja soseuttaa ne. Tarjoilla lusikalla. Sokeripitoisilla hedelmäsoseita ei kannata aloittaa, koska vauva tottuu liian hyvään eikä myöhemmin suostu syömään muuta. Sokeria kannattaa muutenkin vältellä kaksivuotiaaksi asti, sanoo hammaslääkärit.” 

”Kiitos vinkeistä”, oli aina vastaus. Päänsisäisesti kuulija joko ajatteli, että otanpa jonkun tuosta listasta tai olipa naurettavaa puhetta. Jos minun tapani oli soseuttaa ruoka, se oli vain minun makuasiani. Jos kykenin perustelemaan sokerinvälttelyä terveysnäkökulmilla, se oli jo mielipide. Yleensä se toinen osapuoli ei alkanut kommentoida mitenkään, että kuinka niin kannattaisi tai mitä sinä minua siinä opetat tai syyllistät. Voi tietysti olla, että niin hän siinä juuri ajatteli, mutta koska mitään ei tullut suusta ulos, niin mistä minä voin tietää. Näillä tottumus- tai makuasioilla ei ollut merkitystä muille. Ne olivat ihan minun omiani. Ne olivat vahvasti minun kulttuurisiin tapoihini sidottuja, yhtä lailla kuin se salmiakki. Lakkasin jakelemasta näitä mielestäni nerokkaita vinkkejä. Oikeassa kohdassa hiljaa olemisen taito on upeaa. Sitä tämä Lontoon kulttuuri minulle koko ajan opettaa. Aina sitä kaikkea päänsisäistä älämölöä ei todellakaan tarvitse päästää ulos. Olen tahtomattani ja täysin ajattelemattomuuttani saattanut astua jonkun toisenlaisesta kulttuurista tulevan varpaille, vaikkapa hyvin pyhien ruoka- tai lastenkasvatustapojen päälle. Mistä minä voin tietää, kun en tiedä. Silloin on parempi oppia olemaan hiljaa. 

Asioista, jotka oikeasti vievät maailmaa parempaan suuntaan, tulee keskustella. Tapasin hiljattain Bulgariasta kotoisin olevan naisen, joka piti Venäjän presidentti Putinia lähes sankarina. Hän perusteli näkemyksensä hyvin. Putinin kaudella köyhiä on nostettu köyhyydestä, myös hänen sukuaan. Viimeisenä lauseenaan hän sanoi, että kyllähän kannatusluvutkin jotain kertoo. Tästä olisi saanut kunnon keskustelun, mutta tilanne oli sellainen, etten kehdannut sanoa edes omaa eriävää mielipidettäni. Olin suorastaan häkeltynyt, mutta jälkeenpäin olen jopa toivonut, että samaan tilanteeseen päädyttäisiin joskus uudelleen. Olisi aivan sairaan mielenkiintoista saada kuulla juuri sitä, miksi Putin on niin suosittu. Että mitä se demokratia-käsitys pitää sisällään, aivan siellä kansan tasolla. Että miten joku ajattelee niin eri tavalla. Mulla kun on tämä lahjonta ja kaikenlainen epämääräinen sumplauspolitiikkakäsitys Putinista. Ja hyvin todennäköistä olisi, etten minä senkään keskustelun myötä kantaani muuttaisi, mutta minä olisin oppinut jotain. Ja hyvässä lykyssä myös se toinen. Vaikka perustellut näkökulmat olisivat minusta outoja, olisin oppinut vähintään jotain erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Mutta sellainen erilaisten arkisten käytännönelämän tapojen, kuten ruokailutapojen, kommentointi ei vie meitä eteenpäin. Erilaisuuden hyväksyminen vie. Niiden todellisten erilaisten mielipiteiden (ei makuasioiden) kuuleminen ja kuunteleminen. Toisen asemaan asettuminen. Ja sen ikivanhan sanonnan muistaminen, että makuasioista ei kannata kiistellä. Taitoa on erottaa puheessa tai tekstissä makuasiat ja mielipiteet ja osata vielä ohittaa ne makuasiat kommentoimatta. Se vasta taitoa on. Ja jos on juhlat, jotka eivät jostain pikkusyystä sinua miellytä, niin ei sinne ole pakko mennä. Mutta antaa niiden osallistua, jotka niin haluavat, eikö?

Laura xx

Kuva: Pixabay