Asia on pinnalla. Heräsin katsomaan todellisuutta kesken Good Parenting Coursen – jonne siis olin päätynyt muutaman sattumuksen kautta – ja tulin myöntäneeksi itselleni, että lapseni ovat jo jollain lailla matkalaukkulapsia. Third Culture Kids, TCK. Asia, jota en ollut koskaan edes ajatellut ja yhtäkkiä se piirrettiin silmieni eteen. 

En ole koskaan ollut mikään suuri juurien vaalija ja itse asiassa muuttaessamme Helsingistä Englantiin koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse enää määritellä tarkkaan, mistä itse olen kotoisin. Voin vain todeta, olen Suomesta ja se riittää. Suomessa painin aina kotipaikka-määritelmän kanssa ja viime vuosina aloinkin todeta kysyjille, etten ole mistään kotoisin. Tavallaan se on totta ja yhtäaikaa ei. Kasvoin ja kävin kouluni Turussa, mutten koskaan ole kokenut olevani turkulainen. Jotain kulttuurista siinä on, jotain mitä ei ole ihan helppo selittää. Isovanhempani olivat evakko-karjalaisia ja vanhempanikin vain monen sattuman kautta Turkuun muuttaneita. Omista negakokemuksistaan johtuen äitini kielsi puolitosissan meitä puhumasta Turun murretta 🙂 Noooh… kyllähän minä sen ymmärrän, mutta silti pihalla pelattiin nattaa hipan sijaan ja pyöriteltiin sormea korvan ympärillä ja hoettiin viri-viri-tööt-tööt. Saunan lauteilla istuttiin kuitenkin kuuppa kädessä ja sukua tavatessa jatkuva iloinen puheensorina ”miellä, miulla, siellä ja siulla” täytti tilan.

Turku on edelleen paikka, jossa vierailen ja jonne liitän lapsuusmuistoni. Ja onhan Turku kauniskin, hyvänen aika, seitsemän kukkulan kaupunki. Mutta, että kotoisin… Aikuisiällä olen asunut eri paikkakunnilla Etelä-Suomessa ja Helsingissäkin ehdin olla lähelle kymmenen vuotta ennen kuin huomasin vähän juurtuneeni. Se tapahtui esikoisen synnyttyä Kätilöopistolla. Nyt kun kysyn Pojulta, hänen juurensa on Helsingissä. Ja kyllä, Helsinki on myös minun Suomeni. Paikka, jossa haluaisin viettää Suomi-lomani.

On hienoa, jos osaa määritellä juuriaan. Silloin osaa myös määritellä identiteettiään. Ja juuri tähän heräsin tänään.

Matkalaukkulapsen määritelmä menee tiivistetysti näin: lapsi, joka on kasvatettu eri kulttuurissa kuin mistä hänen vanhempansa on kotoisin. Lapsi omaksuu eri kulttuurit, muttei koe mitään niistä täysin omakseen.

Tajusin, että lapsillani tulee väistämättä olemaan erilainen suhde Suomeen kuin meillä vanhemmilla. London Baby kavahti lunta talvilomalla, seisoi topattuna ja kylmästä täysin järkyttyneenä keskellä lumista pihaa eikä uskaltanut liikkua. Itkuhan siinä tuli. Ja sama kauhistunut ilme toistui, kun saimme Englannissa lunta. Hänelle tutuin ilmasto ja luonnollisin ympäristö on monikulttuurinen ja täyteen elämää pakattu Lontoo. Pojun suhde Suomeen on sentään konkreettisempi. Siellä on omia kavereita, serkkuja, isovanhempia ja muita tärkeitä ihmisiä sekä lukuisia tuttuja paikkoja. Silti olen alkanut hokea itselleni, että me emme Pojun näkökulmasta enää paluumuuta Suomeen. Muutto tulee olemaan tavallinen muutto, siinä missä mikä tahansa. Lapsi joutuu luomaan kaiken taas aivan alusta. Ei ole enää sitä päiväkotipoikaa. On kova työ luoda uudet verkostot ja hankkia uudet kaverit, vaikka kieli ja sitä kautta kulttuuri olisikin se ensimmäiseksi opittu. Hän teki sen jo täällä ja me kaikki tiedämme, että ilman kipuiluja suuret muutokset eivät tapahdu. Pirpana taas tulee hyppäämään täysin omituiseen ympäristöön. Ulkomaille. Vielä emme ole tulossa, mutta uskon edelleen vahvasti, että sekin aika koittaa. Ja mitä kauemmin olemme Englannissa, sitä enemmän lapsemme Suomesta ja sen kulttuurista vieraantuvat. Heistä tulee koko ajan enemmän kolmannen kulttuurin lapsia.

En oikein tiedä, mitä ajatella matkalaukkulapsuudesta. Asia ei ole musta-valkoinen. Juurilla ja juurtumisella on tarjottavanaan turvaa ja pysyvyyttä, mutta kovin on ajatuksia avartavaa ymmärtää maailman erilaisuutta. Nähdä monta erikoista elämystä ja kokea uusia juttuja, joihin ei Suomessa ikinä törmäisi. Tutustua toisista kulttuureista tuleviin, ystävystyä. Sanoa heipat. Useasti. Ikävöidä. Jatkuvasti ja vähän kaikkea. Tai entä jos identiteetin palaset jäävät pitkin maailmaa, eikä minuuden palapeliä saa oikein koskaan kasaan? Niin tai miltä se jälleen kohtaamisen riemu taas tuntuukaan? Onko sitä aina jotenkin puoliksi siellä, missä on? Ei ole oikeaa tapaa tai oikeaa ratkaisua, on vain näkökulmia ja ympäristön muokkaamia käsityksiä. Ja lopulta kaikkialla maailmassa yhteistä on ihmisyys.

Omien lasteni kohdalla voin ajatella, että heillä on toisensa. Heillä on jaettavana tämä pienen väestön kieli ympäristössä, jossa juuri kukaan ei sitä ymmärrä. Heillä on myös jaettavana englantilaisen kulttuurin tapoja, asioita jotka he tulevat sisäistämään ja pitämään täysin itsestäänselvinä. Samoja asioita tai tapoja, joita me vanhemmat tulemme oppimaan tai ymmärtämään, muttemme välttämättä sisäistämään. Sen minkä lapset poimivat hetkessä, aikuisilla voi viedä vuosia.

Miltä matkalaukkulapsuus sinun korvaasi kuulostaa? Tai oletko jopa itse samanlainen, kolmannen kulttuurin kasvatti? Ajatuksia…?

Laura xx

Kuvat: Pixabay