Sinisilmäinen uhkaavassa tilanteessa
Tilanteesta selvittyäni istahdin Park Roadin bussipysäkille hengähtämään ja varmistin heti, että selkäni ei ole ikkunan kohdalla. Halusin suojata selustani aivan konkreettisesti. Baby istui tyytyväisenä rattaissa ja oli täysin tietämätön tapahtumista. Olen kasvanut pumpulissa. Suomessa. Oppinut siihen, että ympäristöön voi luottaa. Että mitään yllättävää, radikaalia pahaa ei tapahdu. Sinisilmäinen, sitä minä olen. Ymmärsin sen keskellä poliisioperaatiota. En tiennyt kuinka toimia. En osannut sitä samaa rauhallisuutta mitä muut ympärilläni.
”Keep calm and carry on”.
Kaikki alkoi leikkipuistossa viereisellä kylällä. Tutussa ympäristössä, siellä missä kuljemme lähes päivittäin. Kahdet tai kolmet poliisiauton sireenit eivät ole mitenkään epätavallista, mutta kun kuulee viidennet ja näkee yhtäkkiä koululaisryhmän uniformuissaan juoksevan puiston läpi, tajuaa että jotain on meneillään. Pelko oli jotain aivan uutta. Hätäännys, jota yritin parhaani mukaan peittää. Aloin seurata muita. Ihmiset katselivat ympärilleen, alkoivat kokoontua. Kaksi naista jutteli keskenään. Menin heidän luokseen. Kukaan ei tiennyt mitään. Paitsi aamulla tapahtuneesta random-puukotuksesta meidän omalla kylällä, joka on aina tuntunut erittäin turvalliselta, paremmalta paikalta kuin tämä naapurikylä. Lontoossa kylät seuraavat toisiaan katkeamattomana nauhana ja lähialueen ihmiset kuulevat helposti kaikesta poikkeamasta. Yhteisöt ovat tiiviitä. Puukotuksen uhrina oli liikennevaloissa seissyt nainen, tekijöinä kolme naista, jotka olivat ilmeisesti hyökänneet yllättäin takaapäin, huudelleet Allahia, mutta poliisin terroristiyksikkö sanoi, ettei tapaus ollut heidän heiniään ja tutkinta jäi paikallispoliisille. Manchesterin ja London Bridgen terrori-iskujen nostattama viharikos. Siitä minäkin tiesin. Tekijät olivat edelleen vapaalla. Koulusta oli tullut meili ja kaivoin uutisen yksityiskohdat paikallislehden nettisivuilta. Väki oli sitä mieltä, että poliisit saattoivat etsiä tekijöitä.
– Olen Skandinaviasta, enkä ole tottunut tällaiseen, kuulin itseni sanovan ja jatkoin, minun piti kävellä poikani koululle juuri tuolta suunnasta ja nyt en uskalla, jos siellä on vaikka jokin tilanne päällä.
– Harmi, ettei meillä ole autossa toista turvaistuinta vauvalle. Muuten olisin vienyt sinut sinne, vastasi minulle täysin tuntematon nainen.
Yhteisö oli heti tukemassa. Minusta näkyi hermostuneisuus, vaikka kuinka yritin peittää sitä.
– Kiitos, ei todellakaan tarvitse. Menen bussilla. Matka on vain muutama pysäkki.
Tunsin olevani kuin pieni mangusti, joka kurkkii kaikkiin suuntiin, koska en edes osannut paikallistaa vaaran suuntaa. Seurasimme tilannetta yhdessä puistoäitien kanssa. Kaksi poliisia luotiliiveissä käveli puiston läpi.
– Hei, excuse me, onko täällä turvallista? kysyin.
– Yeah, yeah, yeah!!!
Mikä kysymys. Tottakai ne tyhjentäisivät puiston, jos siihen olisi syytä. Soitin hädissään ystävälle ja pyysin häntä poimimaan poikani koulusta, jos en ehtisi sinne ajoissa. Puhuin enemmän kuin kuuntelin.
Kadulla arki jatkui normaalina. Ainakin muilla.
– Tule nyt. Vihreä valo palaa. Tuollaisia te nykyajan äidit olette.
Tumma nainen heitti läppää, kun kuljin puhelin kourassa lastenvaunujen kanssa. Liikennevalojen toisessa päässä kuului vielä hersyvä nauru ja hyväntahtoinen taputus olkapäälle. Kaikki näytti normaalilta. Ainakin muille. Netissä kerrottiin London Bridgen terrori-iskuun liitetyistä pidätyksistä Ilfordissa vain noin viiden kilometrin päässä. Se oli päivän suurin uutisaihe. Bussipysäkille pysähtyi kaksi poliisiautoa, kolmas vilkutti valojaan kauempana alamäessä. Iso osa kadulla liikkujista ei varmaan edes tajunnut koko poliisioperaatiota. Tai voi olla, ettei se edes ollut mikään kunnon operaatio lontoolaisten mielestä. Kymmenen poliisiautoa, hei. Poliisi nappasi naisen pysäkin penkiltä istumasta. Vieressä istunut äiti lapsineen ei edes ihmetellyt. Minä kurvasin tiukasti paikkani bussista ja toivoin, että perillä olisi rauhallista.
Tapahtuneesta on kohta viikko. Kaikki hyvin. Tai ainakin suhteellisen hyvin. Kylillä puukotus puhuttaa vielä. Perusturvallisuuteen koskettiin, myös näiden tottuneempien englantilaisten. Kukaan ei uskonut rauhallisen kylämme kohtaavan tällaista hyökkäystä. Uhri joutui sairaalaan, mutta hän selviää. Tekijöitä ei tietääkseni ole saatu kiinni. Teon järkyttävyydestä huolimatta, elämä jatkuu normaalina. Silmät ovat nyt vaan vähän enemmän auki.
-Laura
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
Seuraa blogia facessa, blogilistalla ja bloglovissa