Strategia lentokentälle – lasten kanssa matkaan

Mä pystyn vannomaan, että oon tosi kivaa matkaseuraa. Oikeesti. 

Mä voin herätä mihin aikaan vuorokaudesta vaan lennolle ja oon aina yhtä mukava lentokentällä. Takuuvarmasti! Saavun kentälle ajoissa ja jo valmiina ihan turbulenssissa. Lapsilla tai ilman. Jotenkin se passi hyppii taskusta toiseen, aikataulut naputtaa takaraivossa ja luettelen jo tärkeitä tavaroita, jotka unohdin kotiin. Käytäviä, pitkiä käytäviä, ikuisia käytäviä, jumitusta, juoksuaskeleita, kuulutuksia, narinaa, vessahätä, nälkä… 

… ja kaikki ne turvat ja nesteet ja passit ja paperit ja liput ja laukut ja koot ja painot ja tungos ja talvitakit ja kuuma ja lapset ja KAIKKI!

KAIKKI!

Okei, myönnän. MÄ NIIN VIHAAN LENTOKENTTIÄ!

Kun mikään ei etene! EI ETENE!!!

Et vaan voi kävellä kuten junaan, istua ja hengata. Tai autoon, mennä ja ajaa. Vaan pitää säätää niin saatanasti! Pitää miettiä, mihin pakkaat ja minkäkokoiset pakkaukset on sallittuja, mitä saat kuljettaa ja missä laukussa, millaisilla kengillä lähdet, jotta saat ne helposti takaisin jalkaan sen f**in turvan jälkeen, kun on ehkä se kantoreppukin siinä säädettävänä ja se vieraan syliin joutunut huutava lapsikin pitäisi ottaa takaisin. Hiki tuli jo. Taas on passit eri taskussa kuin ne piti olla. Kuka ne sinne laittoi? Tai miten se hammastahna nyt unohtui käsilaukkuun? Jäätiinpähän jumiin. No, eivät sentään vieneet lapsen maitoja. Ja sitten jonotat. TAAS kaivat papereita ja passeja, missä purkat? Muista ostaa ne uudet vesipullot vaikka just heitit hyvät pois ja nyt se kirja meni ruumaan. Hei, loppuperhe onkin kadoksissa… Taas katsotaan kelloa. Ja taulua. Ja koko ajan vaan pitää odottaa. Myönnän, mulla on tosi huono ajantaju. Ja mä oon kyllä oikeesti ihan kiva tyyppi. Ihmiset ne vaan ympärillä tuuppii. On siellä joku jo hilpeästi humalassakin – vähän sentään iloa tähän matkaan… Paineiden poksahdukset alkaa kuulua kaikkialla…

Mut hei, loppuviikosta mä pääsen mun lempparilentokentälle ;) Tästä kentästä olen lukenut lukuisia hyvässä hengessä ja yhteistyössä kirjoitettuja postauksia useammastakin blogista, myös täältä Lilystä. 

Finnavian omillakin sivuilla markkinoidaan: ”Puolitoista tuntia lasten kanssa lentoasemalla kuluu kuin siivillä.”

Juu, niin kuluu!

Absolutely, I agree!

Helsinki-Vantaa on ihan paras paikka maksimoida kaikki säätö. Se on jotenkin niin sinne sisäänrakennettu juttu. Kuuluu asiaan. Viimeksi jopa yksin olin aivan nappi otsassa, kun sain vihdoin peffan koneen penkkiin. Taustaksi, että kaikki Lontoon lennot lähtevät aina kentän perältä Schengen-alueen ulkopuolelta, samasta paikasta kuin esim. Aasian lennot. Toisen passitarkastuksen jälkeen mennään vielä kentän uuden osan mahdollisimman viimeiselle portille asti, 50 ja jotain, ihan aina. Sinällään fine kävellä pitkiäkin matkoja, jos kaikki muutkin on menossa samaan suuntaan. Mutta EI! Eihän nyt niin helppoa voi olla! Että siis kaikki kävelisivät yhteen suuntaan yhtä käytävää ja toista toiseen suuntaan. Olishan se nyt täysin hullua ajatella, että mallia otettais vaikka Euroopan suurilta kentiltä tai jostain Lontoon metrotunneleista. Eihän ne autotkaan kulje pelkästään yksisuuntaisia katuja – mitä nyt jossain Manhattanilla. Helsinki-Vantaalla on päädytty tällaiseen moderniin ratkaisuun. Lennoille lähtevät, vaihtoyhteyttä odottavat ja maahan saapuvat matkustajat on laitettu suhaamaan samoja käytäviä pitkin ihan kaikkiin suuntiin. Ihmiset risteilevät sikin sokin mihin sattuu ja ostosparatiisi on rakennettu käytävän molemmin puolin, jotta poikkoilu olisi taatusti taattu. Tosi näppärää!

Lisätäänpä tähän vielä perhe parilla lapsella.

Siinä sitten raahaat kilometritolkulla karavaania. Avatenkin taapero ei suostu enää kantoreppuun, eikä minkäänlaisia rattaita saa viedä portille vaan ne tiputetaan ruumaan heti kättelyssä. Kentällä on lapsille tarkoitettuja kärryjä, mutta ne ovat tietysti siellä toisessa päässä, koska kentällä ei ole töissä kärrypoikia ja kuka niitä nyt sieltä kuljettaisi. Isompaa ei huvita vetää laukkua tai sitten ne sinne-tänne-kaukana ryntäilevät lapset tappelevat siitä kuka-vetää-ja-mitä tai ketä.

Soppaan mahtuu myös muutama ruuhkaan eksynyt suomalainen.

Ihmiset jonottavat yleensä kiltisti ensimmäisessä jonossa ymmärtämättä katsoa ympärilleen. Joku törröttää täysin hölmistyneenä keskellä kaikkia risteymiä. Tottakai! Koska … se nyt vaan … on …. on niin kivaa seistä siinä *keskellä*. Pysähtely on jatkuvaa. Etenemistä ei tapahdu, koska koko ajan joku hyppää poikittain eteen. Taakse ei katsota, sivulle kiilataan, joku huitoo näpeillä nenälle tai rullaa laukkunsa varpaiden yli.

– Oho.

Fakta vaan on, että suomalaiset eivät ole tottuneet kulkemaan ruuhkassa. Ei ole paikkoja, missä harjoitella ruuhkaa. Kun hajurako on kunnossa, voi käsiäkin levitellä.

Millä strategialla tästä sitten selviää? Ehkä ihan ensiksi hengitellään ulko-ovelta ne pakkasilmat sisuksiin. Sitten köytetään lapset omaan vyöhön ja otetaan maailman ruuhkakäyttäytymisestä mallia. Päämäärä selville, katse kauas, eikä nyt käännetä sitä päätä taaksepäin, kun ohi menee se tyyppi, joka sattui tänään pukeutumaan inkkariasuun. On silläkin syynsä naamiaisiin. Nyt ei ole oikea aika jäädä jupisemaan kaverille siitä. Eteenpäin. Silmät pidetään kaukaisuudessa, eikä sen naapurin Annelin takapuolessa. Tuttuja on turha bongailla, tai julkkiksiakaan, vaikka varmasti kentällä joku pyörii. Poikkoileville irvistellään ja muistetaan perussanasto: ”oho”. Auttaa eteenpäin menossa.

Joten kyllä, mainoksetkin ovat rehellistä suomalaista puhetta! Puolitoista tuntia kuluu kuin siivillä.

Ja mä pystyn vannomaan, että oon tosi kivaa matkaseuraa. Oikeesti. 

Siellä kohteessa!

 

Ens viikolla eli pojun talvilomaviikolla, half term, jäädytään sitten kotimaassa :) 

 

xx Laura

 

 

 

Kuva: Pixabay