Terveisiä Lontoosta!
Näinhän tässä sitten kävi. Blogini ensimmäinen postaus on tässä. Äitiyslomalla, kun ei tahdo olla mitään sen kummempaa puuhaa, on hyvä tehdä myös asioita, joista itse pitää. Eikö? Etenkin, kun huollettavana on kaksi suhteellisen pientä lasta, kotihommat, toisen kouluhommat, kuljetusvastuu ja kaikkeen liikkumiseen menee aina puoli päivää. Lisäksi 6-vuotiaan, ummikkona koulun aloittaneen, kielenoppiminen vaatii extrahuomiota ja sopivasti juuri tässä hetkessä ”vauvani on kuin käsilaukku” – vaihe alkaa olla ohi ja ajoittain olohuoneessa huutaa vauva kurkku suorana ”vaadin, että minua viihdytetään” – kehitysvaiheessa tai vaihtoehtoisesti ”haluan jo liikkeelle” –vaiheessa. Nooh, mutta on näitä yhtäaikaisia projekteja ennenkin hoidettu. Ja on tähän syynsä. (Tai no, kaikenhan voi aina perustella…)
Olin hyvin tukevasti raskaana, kun muutimme Suomesta. Tyttövauvamme syntyi elokuussa täällä, mutta sitä ennen ehdimme viettää ihanaa turisti-arki-kesää pitkin Londonia. Koska arki alkoi mieheni työn ja poikamme koulun myötä, turistina oloon tuli (halusit tai et) sitä tiettyä kulttuurista syvyyttä, jota usein ulkomaanmatkoilla haetaan. Ja itse asiassa …
…tässä lyhyessä ajassa on ollut niin monta tilannetta, joissa ei voi syyttää edes kielitaidon puutetta. Kun kaikki väärinymmärryksen mahdollisuudet on karsittu pois, on vaan ihan puhtaasti todettava, onko tämä tottakaan? Voiko näin olla? Tai voiko joku todella ajatella näin?
Kulttuurieroja. Toisenlaisia tapoja & tottumuksia. Siitähän tämä elämäni on nykyään. Ja näistä asioista aion kirjoittaa blogissani. On erilaista viettää vauva-arkea ja äitiyslomaa itselle vieraassa kulttuurissa ja samalla yrittää tukea koululaista koulussa, jonka järjestelmää ei tunne ja vielä lapselle, joka vasta kouluun astuttuaan aloitti englannin kielen opettelun ja kun ei omasta puolisostakaan ole sen paremmaksi kulttuurintuntijaksi. Sattuuhan sitä.
Tiedäthän sellaisen vinoutuneen hymyn. Aavistus epäuskoa, mutta nyökkäykset ovat edelleen hyväksyviä. Taktiikkani tuntuu toimivan! Nurkan takana voi sitten kauhistella, hävetä, nauraa ääneen epäuskoa tai sattumusta, kehua, kiitellä, ihastella…
Lontoo on monikulttuurisuuden kehto, mutta kaikkea ympäröi vahvasti brittiläinen kulttuuri. Hyvät tavat, kohteliaisuudet, toisen huomioiminen, taitava keskustelukulttuuri, mielipiteen kunnioittaminen, hierarkia, pomotus, yhteiskuntaluokat ja se iän ikuinen konservatiivisuus. En oikeasti olisi uskonut, että tässä saarivaltiossa, maailmanlaajuisesti näinkin lähellä meitä, maantieteellisesti kuitenkin Euroopassa (henkisesti ehkä muualla), eletään vielä valovuosien päässä pohjoismaisesta naisen ja miehen välisestä tasa-arvosta (yhteiskunnan tasa-arvoa ei nyt tässä kohtaa kannata edes mainita), koulutuksesta, puhtaudesta ja hygieniatasosta, puhumattakaan aikataulujen pitävyydestä tai ajatuksenjuoksun selkokielisyydestä. Täällä ihmiset ovat avoimempia, no ylläri, ja tietyllä tavalla rennompia. Katukuva on virkistävä ja vivahteikas kaikkine kerroksineen, samalla usein myös hämmästyttävä suurkaupungin nurjine puolineen. Ja jos kuvittelet olevasi tyyliltäsi uniikki, niin taisi tulla paha hutilyönti. Kaikki on jo nähty. Maailman streetmuoti kulkee jo Lontoossa.
Loppujen lopuksi olen yhä enemmän alkanut ajatella meitä pohjoismaalaisia maailman erikoisuutena. Täällä tutustumani tanskalaisperheen kanssa jaamme hurjan määrän samoja arvoja. Jotain sellaista, mikä yhdistää meitä pohjoisen ihmisiä. Meillä on hienot, avoimet yhteiskunnat (nykyhallituksesta huolimatta), tasavertaisuuden arvostus, oikeudenmukaisuuden kunnioitus, korkea koulutustaso, mahdollisuuksia syntyperästä riippumatta, puhdas luonto… Ja lukuisia marisevia ihmisiä. Pinnan alla kuohuvasta brexitistä en lupaa kirjoittaa mitään, mutta en myöskään lupaa olla kirjoittamatta. Ajatuksia kanssani ei tarvitse jakaa ja kaikesta voi olla eri mieltä. Small talkin ei tarvitse miellyttää, mutta jos se jotakuta loukkaa, otan oikeudekseni poistaa kommentit. Brittiläistä kohteliaisuutta toista kohtaan, please.
Me ollaan täällä nyt jonkin, toistaiseksi määrittelemättömän ajan, mutta ei tämä ikuisesti kestä. Joten onhan tätä elämänvaihetta pakko kirjata ylös – ja jakaa. Niin ja vielä huomiona, vaikka kielitaitoni vaatii edelleen kohennusta, tiedän että blogini nimessä on virhe :)
Laura & Co.