Tyttöjen leikit ja poikien leikit, saako näin edes sanoa?

Meillä asuu pieni tyttö!

Tyttö, joka kietoo kaulaansa pyykkinarulta sen mitä irti lähtee.

Tyttö, joka keimailee, tykkää hiusten harjaamisesta, rakastaa puputossujaan ja heiluttaa pyllyään tanssin tahtiin. 

Tyttö, joka istuu paikallaan, lukee, osaa nyt jo oikean kynäotteen…

… ja joka aamulla löysi äidin korurasian.

Meillä asuu tyttö, joka selkeästi nauttii perinteisistä tyttöjen leikeistä.

Tyttö, joka myös kitisee…

 

Onko nykypäivänä edes luvallista sanoa näin? Sanoinko jo liian monta kertaa ”tyttö”? Jos niin tein, haittaako se?

Sukupuolinen häirintä on yhä ahdistavan totta. #MeToo. Viime syksynä myös sukupuolineutraali varhaiskasvatus puhutti ja keskustelun loppupäässä väännettiin siitä, saako sanoa ”tyttö” ja ”poika”. Juttu rönsyili ja lopulta ydinaiheesta oltiin jo aika kaukana. Ymmärtääkseni sukupuolineutraalissa tai sukupuolisensitiivisessä varhaiskasvatuksessa ideana on se, että lapsi saa leikkiä juuri niiden lelujen kanssa, mistä itse eniten nauttii, eikä aikuiset ohjaisi lasta perinteisiin tyttöjen tai poikien leikkeihin lapsen sukupuolen mukaan. Idea onkin täysin kannatettava! Lasten (ja myös aikuisten) tulee saada elää omanlaistaan elämään koko ikänsä. Ei siinä kannata paheksua rämäpää-tyttöjä sen paremmin kuin niitä kiltisti koulunpenkkiä kuluttavia tyttöjäkään. Ei edes niitä, jotka rakastuvat vain toisiin tyttöihin. Pojilla tietysti samat säännöt. Mutta sitten päästiin keskustelussa siihen, että tyttöjä ei kutsuttaisi tytöiksi ja poikia pojiksi. En ihan saanut kiinni tästä argumentoinnista. Onko sanoissa ”tyttö” ja ”poika” niin voimakkaat lataukset tai odotukset tietyntyyppisestä käytöksestä, että sanat on parempi laittaa pannaan? Ja jos näin on, niin kenen mielestä? 

Meillä tyttöä myös tytötellään! Sanon usein ”mitä tyttö?” Täsmälleen samalla lempeällä äänensävyllä kuin edesmennyt mummini tervehti aina minua. Vaikka tytöttelen, en tarkoita ohjata lastani mihinkään asemaan maailmassa. Sana itsessään ei määrittele lasta tietynlaiseksi tai laita häntä mihinkään lokeroon. Hän on pieni ihmislapsi, sukupuoleltaan tyttö. Hän on omanlaisensa, kuten me kaikki. Hänen kiinnostuksensa kohteissa on paljon sellaista, jotka moni saman sukupuolen edustaja jakaa. Joskus stereotyyppisiä naismaisia piirteitä löytyy paljon enemmän kuin äidiltään. Lapsuuskaverini leikkivät prinsessoita ja minä olin mörrimöykky. En ehkä ollut rämäpää, toisin kuin tyttäreni näyttäisi olevan, mutten myöskään välittänyt tipan vertaa koruista tai kimalteista. Jostain tämä tyttäreni mielenkiintoineen on tipahtanut… ei ole ainakaan kasvatuksella ohjattu.

Tytöttelyssä pitää kuitenkin olla tarkkana. Sitä ei saa harrastaa missä vaan ja kenelle vaan. Tyttöttelyssä ei ole mitään pahaa, jos siinä kuvaa ainoastaan fyysistä sukupuolta ja jokainen sen sukupuolen edustaja määrittelee itse pyrkimyksensä tässä maailmassa. Mutta ei kai monikaan meistä haluaisi kuulla tytöttelyä työpaikalla. Se tulee inhottavasti iholle. Silloin kyse ei ole sukupuolesta vaan vallankäytöstä. Siinä ympäristössä sukupuolen esiin nostaminen lapsenomaisin termein ”tyttö” ja ”poika” on alistavaa kielenkäyttöä eli puhtaasti huonoa käytöstä. Hävyttömällä käytöksellä, kuten tämä elokuva-alan professori Törhösen tapaus osoittaa, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millä leluilla kukakin on lapsena leikkinyt ja mitkä ovat henkilön sen hetkiset intressit ja mielenkiinnon kohteet. Törhönen käytti valta-asemaansa ja kohdisti sen puistattavalla tavalla naisiin. Se, että joku tykkää pipertää jotain pientä, ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi kehitellä jotain maailmaa mullistavaa. Vaikkapa laboratoriossa. Näissä asenteissa on vielä paljon korjattavaa ja pahimmille sietäsi järjestää hyvän käytöksen kurssi kunnon mankeloinnilla. On silti vaikea uskoa, että sukupuolinen häirintä poistuisi sillä, että kiellämme tyypillisten tyttöjen ja poikien leikkien olemassaolon ja alamme uskoa, ettei stereotyyppisiä sukupuolisia taipumuksia ole oikeasti olemassakaan vaan ne ovat ainoastaan asenteiden ja kasvatuksen tuloksia.

Naisten asema maailmassa on paljon moninaisempi kuin pohjoismaisen naisen oma kuva. Lisäksi kielellä on kultturinen vaikutuksensa. Lähes kaikissa kielissä sukupuoli tuodaan esiin hän-sanassa (she/he, hon/han, sie/er, elle/il, ella/el, ela/ele…) ja monille kielille on myös tyypillistä, että esineet on sukupuolitettu (en/ett, der/dei/das…). Mitenkä tällaisessa maailmassa sitten puhutaan, jos sukupuolta esiin tuovia sanoja ei saa sanoa? 

Ja sitä paitsi, Englannissa ihmistä puhutellaan missä tahansa ”madam”, ”miss”, ”mister”. Suomessa lapsille toisista aikuisista käytetään sanoja ”täti” ja ”setä”. Yhtälailla tyttöä voi kutsua tytöksi ja poikaa pojaksi ja antaa kummankin leikkiä niitä leikkejä, jotka ovat itselle mieluisimpia.

He loves to read and play with piano. She can’t stop climbing. (pala meidän perheen arkea)

 

Laura xx