Vain sosiaalisuus opettaa sosiaaliseksi

Oudot ei juttele tai ne juttelee outoja. Kylähullut. Vaaralliset. Tärähtäneet. Pahantahtoiset.

Näin luokiteltiin epäsosiaalisia. Seurasin meidän alueella käytyä keskustelua epäilyttävästä tyypistä, joka oli alkanut kysellä lasten ikiä ja nimiä. Useampi vanhempi oli törmännyt tähän lyhyeen mieheen, jolla oli ruskea takki ja silmälasit. Kukaan ei tuntunut tietävän tämän tarkoitusperiä tai muutenkaan oikein mitään tästä. Meidän mini-kirjaston ihana kirjastonhoitaja epäili tyypin olevan koditon, joku toinen taas väitti tämän hypänneen jostain puskasta teinien eteen ja huudellen ’jesus loves you’ -tyyppistä juttua, muutama sanoi pahansuovaksi, joku veikkasi tyypin mielenterveyspotilaaksi ja loput muuten vaan epäsosiaaliseksi. Yksi isä lupasi vähän jututtaa enemmän ensi kerralla ja joku toinen aikoi kysellä kirkolta. 

Näin tämä yhteisö toimii. Juoruilla. Tavallaan. Sosiaalisuus on kaiken avain. Sosiaalisuus on samalla yhteisön turva. 

– Morning.

– Hi, morning!

– Hi-a.

– Morning! (smile)

 

Kävelin tänään(kin) aamupäivällä meidän kyläyhteisöstä puolisen tuntia puiston läpi kylille, High Street:lle, ja tervehdin reilusti yli kymmentä vastaantulevaa ja he minua. Enkä minä näitä ihmisiä tunne! En todellakaan. Muttei se mitään haittaa. Pikemminkin toisinpäin. Hulluna sitä pidettäis, joka ei tervehdi. Hiljaisuus on hullun merkki. Huomaan tässä kohtaa täysin integroituneeni vallitsevaan kulttuuriin. Talvella meidän entisen Helsingin kodin rappukäytävän portaissa tuli naapuri vastaan juoksuaskelin ja katseli maahan. Ihan kuin minä olisin ollut ilmaa. Sanoin ’hei’ ja toinen ei vastaa. *Weird – erikoista porukkaa*, ajattelin. Hah, käänteinen kulttuurishokki.

Ei kukaan ole seppä syntyessään. Sosiaalisuutta oppii vain olemalla sosiaalinen. On mahdoton vaatia suomalaista olemaan sosiaalinen rappukäytävässä, jos kulttuurissa hiljaisuus on puhetta suurempi arvo. Täällä asia on juuri päinvastoin. Sosiaaliseksi kasvatetaan vauvasta lähtien. Vastasyntyneiden kanssa lähdetään puistoon tai baby groupeihin ja kotihoidossa olevat alle kaksivuotiaat viedään kerhoihin sosiaalistumaan. Siitä ollaan myös valmiita maksamaan. Lyhyt äitiysloma pakottaa opettelemaan sosiaalisuutta varhain, sillä jo vuoden ikäiset keikkuvat päivähoidossa pitkiäkin päiviä. Kouluissa opetetaan sosiaalista koodistoa ja käyttäytymistapoja sekä tunnilla että joka päiväisillä yhteisillä kokoontumisilla, ’assemby’. Erilaisuuden hyväksymistä korostetaan, mutta tottakai sosiaalisia klikkejäkin syntyy. Pojun koulussa niitä pyritään purkamaan vaihtamalla luokanvalvoja joka vuosi ja miksaamalla rinnakkaisluokat kahden vuoden välein. Toisinaan käy niin, etteivät hyvät kaverit pääsekään samalle luokalle seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, mutta uudet ystävät nähdään vähintään yhtä arvokkaina. Kaduilla ja pihoilla toiset ihmiset nähdään, vaikkei heistä mitään oikeastaan haluta tietää. Tervehtiminen kuuluu tapoihin, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Yhtä lailla kuin sana please. Ja koska tässä valtakulttuurin käytöskoulussa on myös nämä pohjolan perunat marinoituneet, enää ei tunnu oudolta vaihtaa muutama sana naapurin kanssa, vähintään ne hau-aar-juu:t—gud-gud. Tämänlaisen sosiaalisen koodiston kautta oudot tyypit ja mahdolliset vaarat osataan haarukoida. Sosiaalisuus lisää myös hyvää sosiaalista käytöstä ja mitä sosiaalisempi itse on, sitä enemmän sosiaalisia normeja oppii. 

Small talk ei ole millään lailla pahasta. Se on sellaista läpätystä, huulen heittoa, ilman liikuttelua. Sillä on tarkoituksensa. Kunhan nyt ollaan olemassa toisille. Näytetään, ettei olla vielä täysin kajahtaneita. Samalla tulee kaikki nämä tärkeät juorut eiku informaatiot hoidettua :D

 

//Laura