Elämä tapahtuu

Oho. Edellisestä blogikirjoitukestani on kulunut tovi. Lähes neljä ja puoli vuotta. Tässä välissä meillä maa on vaihtunut Tanskasta Saksaan mieheni työn perässä, ja asuinpaikkaakin olemme ehtineet Saksan sisällä vaihtaa jo kertaalleen. Korona-aika oli ja meni. Toki sen tilalle tuli uudet haasteet ja näiden vuosien aikana näyttää myös koko maailma menneen sekaisin eikä paluuta entiseen ole.

Muutama puoli tuttu on kysellyt tässä välissä että kirjoitanko yhä blogia, sillä olisivat mielellään lukeneet maailmankuulumisia tarkemminkin. Näinhän minulla oli alun perin tarkoitus kun lähes kuusi vuotta sitten muuttokuormamme lähti Suomesta maailmalle. 

Totta, siitä tulee heinäkuussa kuluneeksi jo kuusi vuotta. Uskomatonta, miten tämä aika rientääkään!

Jostain syystä en kuitenkaan ole saanut puhallettua riittävästi ilmaa blogikuplaani, jotta se olisi pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet. Olenhan kirjoittanut blogeja lähes koko aikuiselämäni. Outoa.

Arki kulttuureissa, jotka eivät ole omia, vievät mukanaan, ottavat aikaa tottumiseen ja asioiden sulattelu vaatii oman energiansa. Jatkuva uuden opettelu, ei pelkästään kielen, mutta myös käytännön toimien ja maan tapojen, on työläämpää kuin moni voisi kuvitella. Sitä varsinkaan alkuun ei voi vain antaa aivojen olla autopilotilla kun pitää olla hoksottimet hereillä kaiken uuden suhteen.

Ja kun vielä vaihdat maata toisesta vieraasta maasta toiseen vieraaseen maahan, niin se työn määrä, ei pelkästään itse muuttaminen fyysisesti, on yllättävän suuri ja monimutkainen prosessi. Tanska, joka on varmasti maailman digitaalisin maa, vaihtui yhtäkkiä Saksaan, jossa ”cash is still a king” ja kirjeposti kulkee kuin entisaikaan puhumattakaan dokumenteista, joita joka paikassa vaaditaan vinot pinot allekirjoitettavaksi ja vielä saksankielellä, niin hetki meni hämmennyksen tilassa totutellessa uusiin/vanhoihin tapoihin eikä siinä paljon jaksanut mitään ylimääräistä.

INTEGROITUMINEN

Saksaan muutostamme tuli tammikuussa kuluneeksi jo kolme vuotta, joten autopilotti on jossain määrin ainakin arjessa jo kytkeytynyt päälle. Toki pyrin yhä säilyttämään uteliaisuuden vieraaseen kulttuuriin ja innon oppia lisää, pitää silmät ja korvat auki, tutkailla ja tarkkailla kuin yli-innokas turisti konsanaan. En halua menettää sitä tunnetta kun voit katsella kaikkea ulkopuolisin silmin, ihmetellä ja kummastella.

Kuten ei Tanskaankaan, ei myöskään tänne Saksaan ollut mitään vaikeuksia sopeutua.Olihan maa jokseenkin, ainakin itselle jo tuttu lapsuudesta. Keski-Eurooppaan ja erityisesti Saksaan suuntautui lapsuuteni perhelomat aina keväisin, joten olen viettänyt elämästäni hyvin ison osan tämän maan autobaanoilla.

Toki ensimmäinen vuosi ja viisi kuukautta asuimme itäisessä Saksassa, noin puolentunnin ajomatkan päässä Leipzigista. Se aika opetti että vaikka muuri on murtunut fyysisesti jo aikaa sitten, niin vaatii vielä sukupolvia että muuri murtuu myös henkisesti monille saksalaisille.

Nykyään asumme lännempänä Saksassa, lähellä Stuttgartia. Kulttuurieroihin ei voinut olla kiinnittämättä huomiota idän ja lännen välillä nykyiseen asuinpaikkaan muuttaessamme mutta niin ne erot ovat pohjoisen ja eteläisenkin Saksan välillä.

Joku on joskus kysynyt että millainen maa Saksa on asua. Vivahteikas, moniulotteinen, vaihteleva, voisinko sanoa. Ei ole yhtä sanaa kuvaamaan tätä maata, jossa jokainen osavaltio on oma lukunsa.

KOTI

Kuten olin neljä ja puoli vuotta sitten kirjoittanut myös Tanskan kodistamme ja siitä kuinka kotoisalta siellä tuntui asua, niin samanlainen tunnetila minulla on myös täällä Saksassa tällä hetkellä.

Asumme pienessä reilun 43 000 asukkaan kaupungissa noin 20 kilometrin päässä Stuttgartin hulinasta. Voisinko sanoa, että rakastan tätä pientä kaupunkiamme, sen tunnelmaa, vanhoja ristikkotaloja (Fachwerkhaus), joita vanhakaupunkimme (Altstadt) on täynnä ja läheistä maauimalaa (Freibad), jonne kävelen meidän kotiovelta 5 minuuttia.

Saksalainen koulukokemus oli ensimmäisenä vuonna pojallemme, ja myös meille vanhemmille, aikamoinen järkytys. En ole varma oppiko poikamme siellä yhtään mitään. Opettaja ja koko koulu oli aivan painajainen. Kahdesta opettajan kanssa käydystä kehityskeskustelusta kävelin itkien kotiin. Opettaja oli vakaasti sitä mieltä että ulkomaalaiset lapset eivät koskaan tule oppimaan saksaa kunnolla eivätkä pärjää koulussa.

Koulun piha vilisi rottia. Kun tapani mukaan olin hakemassa poikaamme koulusta, isokokoinen rotta juoksi päin uusia valkoisia lenkkareitani niin kovaa että törmäys tuntui vielä pitkään jälkeen päin. Kun rottaongelmasta laitoin rehtorille viestiä, sain vaikean ihmisen leiman otsaani koko loppuajaksi.

Meillä oli kuitenkin onni että saimme puoleksi vuodeksi paikan pojallemme yksityiskoulusta ennen muuttoamme uuteen asuinpaikkaan. Sielläkään ei ehkä oppimiseen panostettu niin kuin olisi toivonut, enemmänkin luovuuteen (mikä toki sopi pojallemme erinomaisesti) mutta kielen oppiminen sai vauhtia ja uusia hyviä kavereita tuli lisää. Samoin kuopuksemme päiväkoti, joka oli ihmeellinen onnenkantamoinen ja siellä olevat ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat, heitä yhä edelleen joskus mietin sydän täynnä kiitollisuutta.

Eli, kun vertailukohtaa koulumaailmasta on ääripäästä, niin lastemme nykyinen koulu on parasta mitä voi lapsilleen toivoa. Lapsemme ovat oppineet täysin saksankielen ja pärjäävät koulussa erinomaisesti. Ja jo näistä syistä nykyinen asuinpaikkamme on enemmän kuin koskaan osasimme toivoa, varsinkin hiukan haastavan alkutaipaleen jälkeen.

MUTKAT SUORIKSI

Moni muuttaa ulkomaille määräajaksi opiskelun, työkomennuksen tai muun syyn takia. Paluupäivä takaisin kotimaahan on merkattu kalenteriin jo hyvissä ajoin. Meillä sitä ei ole.

Kun pakkasimme Suomessa muuttokuormamme pakettiautoon, muutto ei ollut väliaikainen. Olimme myyneet rivaripätkämme Espoosta ja luopuneet niin paljosta tavarasta kuin vain oli mahdollista. Mieheni oli saanut työn Tanskasta ja sen perässä lähdimme. Oma työni saattoi pysyä hetken menossa mukana etänä mutta opiskelut kutkuttivat mielessä, ja olivathan ne kutkuttaneet jo jonkin aikaa. Nyt minulla olisi vihdoinkin siihen aikaa ja mahdollisuus.

Olimme suunnitelleet ja valmistelleet muuttoa puolitoista vuotta, sitten iski korona ja moni asia mutkistui. Mutta emme luovuttaneet. Pidimme kiinni suunnitelmastamme vaikka se vaatikin hiukan säätöä ja monia unettomia öitä. Tiesin jo aiemmista kokemuksistani ulkomailla asuessani että asiat eivät aina mene sieltä helpoimman kautta. Eivätkä ne menneetkään mutta nyt kun katson tätä lähes kuutta vuotta taakse päin, oma mielipiteeni on että olemme pärjänneet hienosti.

Kyllähän me tässä olemme kipuilleet aina välillä, niin kuin ulkomailla asumiseen kuuluu, mutta kertaakaan emme ole puhuneet muutosta takaisin Suomeen. Se ei vain ole ollut kummallekaan meille vaihtoehto. Ja mitä kauemmin täällä maailmalla tulee asuttua niin sitä epätodennäköisempää meidän kohdalla paluumuutto on.

Meille perheestä on muodostunut se turvasatama, perheenä olemme selvinneet haasteista ja vastoinkäymisistä. Koti on siellä missä perhekin on. Koti on se tunne kun on hyvä olla siellä missä on eikä haluaisi olla missään muualla. Koti on meille tässä ja nyt.

-Heidi