Ei niin ankara arki jos osaa hiukan hellittää

Vähän ennen joulua sain lapsuudenaikaiselta ystävältäni onnittelu- ja jouluntoivotusviestin, jossa hän kertoi pikaiset kuulumiset omasta vuodestaan, mm. toisen lapsen syntymästä, esikoisen ripille pääsystä ja siitä kuinka väsynyt ihminen voikaan olla nelikymppisenä ja pienen lapsen äitinä. Lopussa oli lause ”mä en ymmärrä miten sä jaksat kolmen lapsen ja vielä kahden pienen lapsen kanssa.”

Paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan äitien jaksamisesta, ja varsinkin vauvavuosien haasteista, ja kysyinkin ystävältäni onko ok jos siteeraan häntä ohimennen esimerkkinä oman itseni ohella ruuhkavuosien taakoista ja nelikymppisistä pikkuvauvojen ja -lasten äideistä.

”On ok jos kerrot miten univelkaa maksetaan takaisin ja energiaa lisätään arkeen”, kuului vastaus.

Jäin itsekin miettimään että niin, miten.

 

 

VOIMAVAROJA.

 

Neuvolassa kysellään ja kartoitetaan vanhemmuutta ja vanhemman/vanhempien jaksamista. Niin moni nippu on tullut  papereita kotiin täytettäväksi niin yhdessä mieheni kanssa kuin itseksenikin. Niitä voimavarakyselyjä ja äidin mielialakartoitusta.

Kuinka hienoa on että näitä seurataan, sillä tuntuu että monella todellakin on haasteita varsinkin vauvavuoden aikana oman jaksamisen kanssa parisuhteesta puhumattakaan.

Palatakseni takaisin ystäväni kommenttiin siitä että miten tämän arjen jaksaa ja vielä kolmen lapsen kanssa, niin vastaus on että monesti asenne ratkaisee. Ja priorisointi. Onhan niitä lapsia monilla enemmänkin. Ja on aina ollut.

 

 

ELÄMÄNARVOT.

 

Esikoiseni kanssa, kymmenen vuotta sitten, olin se tyypillinen tuore äiti, joka neuroottisesti yritti olla täydellinen kaikella mahdollisella tavalla. Suoritin siis äitiyttä sanan varsinaisessa merkityksessä hyvinkin vahvasti.

Vaan en enää.

Jos ennen odotti, että menisipä tämä vauvavaihe pian ohi, niin tänä päivänä, 10-vuotiaan, 2,5-vuotiaan ja 1-vuotiaan äitinä toivon että aika pysähtyisi tähän hetkeen, jotta saisin nauttia tästä kaikesta vielä kauan aikaa. Ja nyt kun kuopuskaan ei ole enää vauva, niin olen ihan hätää kärsimässä tästä kaikesta.

Se mitä tässä vuosien varrella on muuttunut, on elämänarvot, jotka ovat kellahtaneet päälaelleen. Se mikä ennen oli tärkeää, on menettänyt merkitystään – esimerkiksi salille tai lenkille ei ole enää pakko päästä ja hyvinvointi ja jaksaminen on aivan muuta kuin kehon muokkaus kohti ihanteita. Toki liikkuakin pitää mutta eri asenteella. Hyvä kunto auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ja millä oikeasti on merkitystä, on rakkaimmat ja terveys. Nämä arvot ovat olleet itselle myös avaimet jaksamiseen, asioiden tärkeysjärjestyksen ymmärtämiseen ja elämän ja vanhemmuuden suorittamisen lopettamiseen.

Toki arkea joutuu yhä vähän suorittamaan jo lasten rutiinien ja aikataulujen suhteen mutta ylimääräisten, turhanpäiväisten ja tarpeettomien asioiden tekeminen on loppunut.

 

 

MINUN NÄKÖINEN ELÄMÄ.

 

Mietin monesti että jos tämä olisi elämäni viimeinen päivä, niin miten sen viettäisin. Jaksaisinko stressata pyykkivuoresta tai ohi liihottavista villakoirista? Miettisinkö löysää ihoa vatsan seudulla tai selluliittejä reisissä? Tuskinpa.

Olenkin monelle sanonut että tasapainoisen jaksamisen ja hyvinvoinnin kulmakivi on oman epätäydellisyyden hyväksyminen ja asioiden priorisointi. Kaikkea ei tarvitse tehdä ja kaikkeen ei tarvitse suostua. Ja missään nimessä täydellisyyttä ei kannata lähteä tavoittelemaan, sillä siihen menee ikä ja terveys – kirjaimellisesti.

Äitiys on kaikella tavalla ihanaa ja ainutlaatuista jos siihen osaa suhtautua oikein. Toki raskastakin mutta niin elämän välillä kuuluukin olla.

Kyllä meilläkin saatetaan itkeä öitä jonkun selittämättömän syyn takia tai uhmaikäinen heittäytyy hankalaksi ihan äidin kiusaksi joko kiukuttelemalla tai tekemällä tahallaan asioita, jotka ovat kiellettyjä just pahimpaan mahdolliseen aikaan. Ja univelkaa on. Ja paljon.

(Juuri ennen tätä kirjoitusta viimeistellessäni taistelin 2,5-vuotiaan uhmaikäisen kanssa päiväunista toista tuntia kunnes vihdoin ja viimein nukahti. Asiat kun eivät aina mene sen helpoimman kautta.)

Säännöllistä lastenhoitoapua ei ole, joten oman perheen voimin arjesta on yleensä selvittävä ja mielestäni se on ok. Osaapahan sitten arvostaa entistäkin enemmän hoitoapua silloin kun sitä on saatavilla.

Ne hetket kun talo on hiljainen niin uppoudun omiin ajatuksiini nojatuoliin tai sohvalle. Edes pieni hetki, jos sen saa aina päivittäin, niin taas jaksaa. Ja taas puhun tästä, pienen hetken tärkeydestä. Se on vaan niin tärkeä. <3

 

Kaikille teille, äideille ja isille – tsemppiä!

 

-Heidi-