Elämä on niin arvokas

8A649C06-5DC3-4155-9422-C1BE9DEF3B5D.jpeg

Olen miettinyt tämän jutun kirjoittamista jo jonkin aikaa. Aika ei ole vain ollut oikea aiemmin mutta ei myöskään se energia ja tunnetila, jota tämän jutun kirjoittaminen vaatii.

 
Palataan siis ajassa taakse päin loppukevääseen 2012 kun löysin kyhmyn rinnastani. Juhannuksen tienoilla odotin lääkärin soittoa siitä että olisiko kyse hyvän- vai pahanlaatuisesta kasvaimesta.
 
Jos joskus olen elämässäni pelännyt jotain niin paljon että ihan tuntuu ettei henki kulje ja sydän tulee rinnasta ulos, niin se oli tämä hetki.
Olin pienen tytön äiti, en ollut valmis saamaan diagnoosia syövästä. Kaikki oli vielä edessä. Elämä ja kaikki.
Vuotta aiemmin olin käynyt läpi pahan burnoutin. Jos keho voi oireilla mitä ihmeellisimmillä tavoilla loppuunpalamisen seurauksena, niin sitä kehoni teki. Sain kasvohalvauksen. Menetin puhekyvyn hetkellisesti. Kehossa oli jatkuva tärinä ja vapina. Pahoinvointi vaivasi, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja saatoin välillä jopa voida niin pahoin että oli pakko oksentaa.
 
Elämä yritti kertoa minulle jotain. Se yritti hidastaa tahtiani. Se yritti opettaa minulle mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Se yritti avata silmiäni näkemään asioita syvemmin. Ja kuinka itsestä on huolehdittava. Mutta kuuntelinko? En riittävästi vielä tässä kohtaa.
 
Palataan siis takaisin odottamaan lääkärin soittoa.
 
En usko että sitä mitä itse ei ole kokenut ei voi täysin ymmärtää. Eli en sano tässä että voitte kuvitella…. Ei sitä voi edes kuvitella mitä ihmismieli käy läpi siinä vaiheessa kun elämä ja terveys on vakavasti vaakalaudalla.
Mutta sen sanon että nyt olin ymmärtänyt sen mitä vuosi takaperin burnout oli minulle yrittänyt opettaa. Siinä hetkessä päätin että tämä olkoon elämäni käännekohta. Nyt alan ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse, muistan sanoneeni itselleni monta kertaa itku kurkussa.
 
Lääkärin soitto muutti elämäni suunnan täysin. Se ei ollut syöpä vaan hyvänlaatuinen kasvain, joka poistettiin ja selvisin säikähdyksellä. Mutta moni ei ole ollut näin onnekas. Liian moni on käynyt läpi sen vaikeamman tien.
Se että sain ”terveen paperit” laittoi elämässäni niin suuren muutosprosessin liikkeelle, jota vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtämään. Kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden elämälle. Ja nimenomaan omannäköiselleni elämälle. Armollisemmalle elämälle.
 
Parisuhde esikoiseni isän kanssa vaihtui yksinhuoltajan arkeen. Vihdoinkin ymmärsin mitä tarkoitti ”mielummin yksin onnellisena kuin huonossa suhteessa”.
Onnellisuus ei ole toisesta ihmisestä kiinni. onnellisuus lähtee täysin omasta itsestä. Ja kuinka minulla olikaan hyvä olla silloin tyttäreni kanssa vain kahden.
 
Viime vuosina elämän merkitys ja nimenomaan sen hauraus on korostunut entisestään.
 
2014 tapasin tulevan aviomieheni – elämäni rakkauden – ja kahden nuorimman lapseni isän. Heti ensi tapaamiseltamme tiesin että hän on se mies, jonka kanssa haluan oikeasti jakaa sen kaiken onnellisuuden elämässäni ja keinua kilpaa keinutuolissa sitten ikäihmisenä.
Kun omaat kumppanisi kanssa samat elämänarvot ja viihdyt hänen seurassaan sekä katsotte elämää samaan suuntaan ja näette tulevaisuuden visiot suht samanlaisina, niin parisuhde toimii parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta hyvässäkin elämässä on oltava
haasteita matkassa muutenhan se ei olisi oikeaa elämää, eikö vain?
Meille ensimmäinen haaste oli suhteemme alkutaipaleella keskenmeno, joka kolautti molempia hyvinkin raskaasti.
Myös viime vuosina läheisten menetykset ja vakavat sairastumiset lähipiirissä ovat pakottaneet kumpaakin, niin miestäni kuin minua, nöyräksi elämän edessä ja katsomaan nykyään elämää hyvinkin eri perspektiivistä.
 
Se mitä päätin silloin lääkärin soiton jälkeen että siitä hetkestä lähtien elän elämääni isolla eellä ja teen asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä – oli ne sitten isoja tai pieniä – ja jaan elämäni rakkaiden kanssa, on pitänyt paikkansa. Toki jokaiseen hyväänkin elämään kuuluu niitä huonoja päiviä ja asioita, jotka eivät ole niin mukavia mutta yleensä ne ovat ohimeneviä.
 
Se mitä olen painavasti miettinyt viime päivinä on elämä itsessään ja sitä kuinka ohut elämänlanka oikeasti onkaan. Se voi olla poikki hetkessä.
Ja miten on mahdollista että niin moni ihminen elää niin kuin he pitäisivät elämää itsestäänselvyytenä?
Itse selvisin syöpäepäilystä säikähdyksellä mutta moni lähipiirissä ei ole ollut yhtä onnekas.
Tässä vähän ennen joulua nuoruusvuosien aikainen ystäväni menehtyi syöpään ja entinen työkaverini sai rintasyöpädiagnoosin.
 
Aiemmin tällä viikolla luin lehdestä kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan syövän uusiutuneen ja se mitä hän sanoi lehtijutussaan samoin kuin blogissaan jäi erittäin vaikuttavasti mieleen.
”Jonain päivänä kuolen, mutta kaikkina muina päivinä elän.”
Tämä lause kolahti niin syvään. Se sattui. Se tuntui. Se osui ja upposi. Sinne jonnekin. Pysyvästi.
Meidän kaikkien pitäisi muistaa että jonain päivänä meistä jokainen kuolee, kukaan ei tiedä milloin, sillä kenellekään meistä ei ole varmasti luvattu huomista. Se että meillä on alkaa, on vain illuusio. Toki aikaa on mutta sitä ei ole tuhlattavissa elämään, joka ei ole sydämen ääni ja sielun sävel. 
 
Älä heitä elämääsi hukkaan. Rakasta. Nauti. Iloitse. Naura. Itke. Uskalla olla rohkea. Koe. Seikkaile. Ole kiitollinen. Opi onnellisuutta. Ja pysähdy aina välillä katsomaan ympärillesi mihin asti olet päässyt. Elä!
 
 
-Heidi-
 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *