Kasvun paikka

Aloitin kirjoittamaan aiheesta kun lapset sairastaa mutta päädyinkin tuijottamaan 2,5 vuotiasta poikaani sohvalla ja ihailemaan hänen rauhoittavaa olemusta ja kuuntelemaan hänen rentouttavaa tuhinaansa. Pieni rakas kuumepotilas.

Olen huomannut että minun on hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään voivottelevaa ja valittavaa kirjoitusta nykyään. Tuntuu että se suistaa elämäni ja ajatukseni täysin raiteiltaan – ja pilaa päiväni – jos liikaa lähden vatvomaan negatiivisissa asioissa ja vellomaam itsesäälissä. Lapset sairastaa. Piste. Se on ihan normaalia että flunssat ja vatsataudit iskee kiinni näihin pikkutyyppeihin. Näin on ollut iät ja ajat. Sieltä se vastustuskyky kumpuaa sitten joku päivä.

Päädyin siis kirjoittamaan aiheen vierestä ja siitä kuinka paljon lapset ja perhe minulle merkitsevät. Ja kuinka kiitollinen olen tästä meidän viiden hengen kokoonpanosta.
Kun katson taas tuota pientä tuuheatukkaista poikaamme, jonka poskeen on jäänyt tyynystä painauma, mietin kuinka onnekkaita ja kiitollisia olemmekaan hänestä. Hän on se, jota odotimme kuin kuuta nousevaa keskenmenojen jälkeen ja se, jolle pelkäsin eniten jotain tapahtuvan. Ja pelkään yhä edelleen.

Äitiyttä ja vanhemmuutta voivotellaan paljon että kuinka rankkaa ja haastavaa se on. Ja niinhän se välillä onkin. Kyllä itselläkin on ollut niitä heikkoja hetkiä – ja paljon – kun mietin että miten tästä kaikesta selviää mutta se hetki on vain pieni ajatus ja katoaa yleensä yhtä nopeasti kuin on tullutkin jonkin tärkeämmän asian alle.

Uskon että suurimmat kompastuskivet ihmisillä äitiyttä ja vanhemmuutta koskevissa haasteissa on se että he eivät ole valmiita joustamaan elämässä lasten ehdoilla. Pidetään liian tiukasti kiinni omasta elämästä – se mikä oli ennen ja mitä oli ennen lapsia.
Pienen uuden ihmisen syntymä muuttaa lähes kaiken ja moni ajautuu sen kanssa pahaan ristituleen. Itse tein saman virheen esikoiseni kanssa kymmenen vuotta sitten.
Yritin tehdä kaiken niin kuin ennenkin, ja vielä vähän enemmän siitäkin huolimatta että olin juuri tullut äidiksi.

KASVAMISTA

Nyt loppukeväästä tulee kolme vuotta kun olen ollut kotona lasten kanssa. Ja niin olen nauttinut. Todella.
Tämä on ollut minulle aikaa kun olen oikeasti pystynyt tutustumaan itseeni, pysähtynyt miettimään elämänarvojani ja havainnut että pidän itsestäni ja elämästäni enemmän näin.

Kymmenen vuotta sitten muistan monta kertaa sanoneeni ääneen niin muille kuin itsellenikin etten koskaan voisi kuvitellakaan että jäisin vain kotiin lasten kanssa. Muutamat burnoutit ja muut elämän kriisit muuttavat ihmistä kummasti ja tässä sitä ollaan onnellisempana ja tyytyväisempänä kuin koskaan.

Monesti sanotaan että lapset kasvattavat vanhempiaan, eikä päin vastoin – voin omalta kohdaltani sanoa tämän olevan täysin totta.
Mikään työelämän vaihe ei ole itselleni ollut yhtä opettavaista kuin äitiys, vanhemmuus ja kotona lasten kanssa oleminen.
Se että äitinä olet vastuussa lapsistasi viimeiseen saakka, se vaatii monet itkut ja menetetyt yöunet mutta luovuttaminen ei ole mahdollisuus.
Niinä heikkoina hetkinä kun tulee se itku ja toivottomuus niin sen on pakko vain antaa tulla, se kyllä menee ohi – kuten aiemmin sanoin – joku näistä kolmesta saa kyllä taas sydämen sulamaan.

Vaikka pikkuhiljaa olenkin tehnyt paluuta takaisin työelämään niin sinne palaaminen täysipäiväisesti ei tule tapahtumaan hetkeen. Kuopuksemme on vasta vähän reilun vuoden, keskimmäinenkin vielä alle kolmen, en missään nimessä halua menettää mahdollisuuksiani seurata heidän kasvuaan ja kehitystä, sekä olla vanhinta tytärtäni vastassa koulusta ja auttamassa läksyissä. Koen tämän niin tärkeänä ajanjaksona että tämä kaikki menee muiden asioiden edelle.

Se että olen luopunut paljosta ”entisen” elämäni asioista ei tee elämästäni huonompaa, vaan päinvastoin, elämä on paljon merkityksellisempää nykyään. Eli on siis väärin puhua luopumisesta kun kyse on vain muutoksista, vanhojen asioiden tilalle on tullut uusia, tärkeämpiä ja parempia.
Kaikelle on aika ja paikka. Lapset ovat pieniä vain hetken, sitä aikaa emme saa takaisin.

Väkisin pakottamalla mikään ei tunnu oikealta ja varsinkaan silloin jos yrittää vuorokauteen lisätä tunteja. Määrä on vakio ja piste. Kaikkea ei siis tarvitse tehdä just nyt. Priorisointia. Priorisointia. Sillä pääsee pitkälle.
Näin on siis erittäin hyvä olla nyt. <3

-Heidi-

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *