Lasten kanssa reissaaminen on asennekysymys

Parhaimmat reissut ovat niitä kun ei ole vedetty yhden yhtä varmaa suunnitelmaa exceliin. Ei yhtään over-planning-ajatusta, eikä liikaa stressiä että pitäis ehtiä tehdä ja nähdä kaikkea.
Näin me reissattiin lapsiperheenä viime kesänä ja hyvin meni. Paras reissu ikinä, jopa niin hyvä että oltaisiin voitu jäädä sinne. Loppuelämäksi.

Nuorimmat nukkuivat varmasti elämänsä parhaimmat päiväunet tällä reissulla. Kuva Maria Almista.

Moni kauhistelee pienten lasten kanssa reissaamista. Tai reissaamista yleensäkin lasten kanssa.
Se pakkaaminen. Ne lennot. Vieraassa maassa oleminen. Uudet oudot ruuat. Ne pöpöt , ynnä muut, ynnä muut.
No onhan se pakkaaminen aika syvältä kun joudut miettimään kaiken, siis ihan kaiken, varautumaan kaikkeen, siis ihan melkein kaikkeen ja keräämään kokoon kolmen lapsen tavarat ja sitten vielä omasi. (Onneksi mies on itseohjautuva ja pakkaa omansa <3 !!)
Ja sitten ne lennot, varsinkin pienten lasten kanssa, ei välttämättä ole ihan sitä parasta antia mutta jos jotain hyvää haluaa saada ja kokea niin ensin on vähän kärsittävä, kaikki on kyllä sen arvoista.

Ihan vähin varustein ei kolmilapsisessa perheessä reissata.

Muutaman kirjoituksen olen jo viime kesän Keski-Euroopan reissusta kirjoittanut aiempaan blogiini. Moni on kysellyt lisää ihan jo perhevinkkelistä että miten pienten lasten kanssa voi ylipäätään lähteä roadtripille tai vaeltamaan Alpeille.
No oma vastaukseni on että hyvin pystyy!!
Ehkä kaiken määrittelee se millainen reissuihminen itse olet ja millaisia reissuja olet aiemmin itse tehnyt ennen lapsia, eli kokemuksella on iso osa pelissä ja asenteella.
Omalta kohdaltani kerron sen että minua on viety pienestä pitäen ympäri Eurooppaa eli käytännössä olen elänyt siinä maailmassa kun on ihan normaalia pakata perhe autoon ainakin kerran vuodessa ja löytää itsensä jostain keskieurooppalaisesta pikkukylässä Alppien juurelta hakemassa aamun eväät paikallisesta bäckereista. Tai seikkailla autobaanoilla etsien oikeaa liittymää josta kääntyä takaisin kun sattumoisin oikea liittymä meni just 15 kilometriä sitten. Siis ihan normaalia!
Aikuisiälläkin olen päässyt reissaamaan paljon, eri mantereilla, ja rinkkareissaaminen on tullut hyvinkin tutuksi.  Liian ”paketoitu” lomareissu ei koskaan olekaan ollut oma juttuni joten reissaaminen perheen kanssa vähän haastavamminkin ei ole ongelma.

Mielestäni liian aikataulutetut reissut pilaavat kaiken. Toki suunnitelmia pitää olla mutta kaikkea ei tarvitse toteuttaa vaan nauttia vähemmästä.

Vietimme siis kesän 2018 Itävallassa, vaellellen lasten kanssa Alpeilla, tehden pieniä päiväreissuja autolla eri puolille maata ja nauttien kaikesta siitä mitä reissulla oli tarjota. Osa sydäntä jäi sinne Alppien rinteille ja kova on tahtotila takaisin.

MITÄ ISOT EDELLÄ SITÄ PIENET PERÄSSÄ

Kuopuksemme täytti reissun aikana 7 kk ja keskimmäinen 2 vuotta. Esikoisella oli juuri pari viikkoa ennen reissua sattunut trampoliinionnettomuus ja oikea käsivarsi oli murtunut kahdesta kohtaa. Siinä oli alkuun miettimistä että pääseekö hän mukaan reissuun lainkaan.
Koko perhe pääsi kuin pääsikin lähtemään, kymmenvuotias käsi kipsattuna mutta se ei menoa haitannut. Tietysti pieniä asioita joutui ottamaan huomioon tämän poikkeustilan takia mutta elämä on välillä tällaista. Varsinkin lapsiperheessä.

Itävalta on itselle tuttu maa, lapsena siellä oli tullut reissattua hyvinkin paljon ja vähän myöhemminkin useaan otteeseen.
Olimme kyllä miettineet mitä ehkä voisimme reissussa tehdä ja päädyimme siihen tulokseen että katsottaisiin päivä kerrallaan miten lapset alppi-ilmastoon tottuisivat.
Ainoa mitä varmaksi suunnitelmaksi tiesimme reissullamme oli lentomme Helsingin ja Münchenin välillä. Kaikki muu reilun kahden viikon aikana tapahtui hyvin fiilispohjalta ja lasten ehdoilla.

Harvoin hiekkalaatikkomaisemat ovat yhtä upeat.

Ja hyvin lapset alppi-ilmastoon tottuivat. Pienimmät nukkuivat joka päivä parhaimmat-ikinä päiväunet tuplarattaissa, jotka kulkivat hyvin mukana maastossa kuin maastossa. Kyllä meitä välillä katsottiin pitkään vuorilla kun kaksi pienintä veteli unia rattaissa ja kolmas käveli mukana käsi kipsissä. Mahtoi olla näky.
Sen verran kuitenkin sanon että itävaltalaiset itse ovat tunnetusti niin sitkeää ulkoilmakansaa että oli iso tai pieni lapsi, niin mukaanhan se otetaan tavalla tai toisella. Myös vuorille vaeltamaan, ja paljon perheitä tulikin vastaan.

Seuraavassa kirjoituksessa avaan hiukan enemmän sitä mihin päin kannattaa esim. lasten kanssa suunnata ja mitä huomioida jos vuorille halajaa vaunuilla tai kantorinkan kanssa Itävallassa.

Auf Wiedersehen!

-Heidi-

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *