Legendat lentävät

7D084AF5-F230-4A2B-B1D1-D419D362C944.jpeg

Minulla oli lähes valmis teksti alkuviikolle mutta jotenkin se ei enää tuntunut oikealta sellaisenaan mäkilegendan kuolinuutisen jälkeen.

 
”Elämä on ihmisen parasta aikaa.”
 
Oli Matti Nykäsen yksi niistä kuuluisista lausahduksia ja oikeassa mäkikotka siinä olikin. Elämä todellakin on ihmisen parasta aikaa ja elämän toivoisi kohtelevan meitä kaikkia hyvin ja armollisesti. Näin ei kuitenkaan aina käy.
 
Moni tietää Matin tarinan, tai ainakin osan siitä. Tai ainakin luulee tietävänsä. Mutta mikä totuus sitten onkaan, sen tietää kuitenkin vain harva vaikka kuinka julkisesti hänen elämäänsä on mediassa vuosien varrella myllytetty ja ruodittu.
 
Se miksi tähän kirjoitukseen tartuin, oli ehkä jokin inhimillinen syy ihmisyydestä ja siitä miten oikeasti ihmisiä tulisi kohdella.
 
Itsellä on ensimmäiset muistot Matista 80-luvun lapsuusvuosiltani kun törmäsin häneen Jyväskylässä, kotikaupungissani, Laajavuoren hyppyrimäen kahviossa.
Isäni vei minua ja veljeäni monesti sinne mehulle ja usein Matti oli isossa mäessä sinnikkäästi harjoittelemassa.
Moni 80-luvulla lapsuuttaan elänyt muistaa varmasti ne pienet mäkihyppääjäukot, joilla leikittiin talvella lumihangissa ja -kinoksissa ja monen ikäisteni ensimmäinen urheilijaesikuva oli varmasti Matti Nykänen. Myös moni lapsi aloitti mäkihyppyharrastuksen koska halusi olla kuin Matti, veljeni mukaan lukien.
 
Mutta mitä tapahtuukaan Suomen kansalle kun menestynyt urheilija ei enää tuo maalleen mainetta ja kunniaa?
Ensin on kadut ja kaupungit nimetty mitalein koristellun urheilijan mukaan, kaikki on kavereita henkeen ja vereen, selkään taputtelijoita on jonoksi asti, mutta sitten voittoputki hiipuu, ura loppuu ja vuosia kertyy mittariin – niin kuin ihmiselle yleensä käy  – niin kaverit kuin selkääntaputtelijat katoavat ja ainoat, jotka jäävät jäljelle ovat ahdistelevat toimittajat, jotka vaanivat nurkan takana jokaista liikettä ja janoavat seuraavaa juttua.
 
Ja sitten tämä meidän kansa alkaa sättiä, haukkua, mollata, arvostella, ihan kuin ei olisi muuta tekemistä kuin tehdä toisen elämä mahdollisimman kurjaksi tavalla tai toisella.
Monesti ihan oikeasti hävettää myöntää olevansa suomalainen jos vahingossa sattuu lukemaan kommentteja lehtikirjoituksiin tai kolumneihin. Niin negatiivista palautetta hyvin usein on tarjolla.
 
Asuin seitsemän vuotta ulkomailla ja monesti olin hyvinkin pimennossa mitä täällä siinä ajassa tapahtui. Moni silloin pinnalla ollut artisti, näyttelijä tai muu julkisuuden henkilö jäi minulle hyvin vieraaksi mutta joka kerta kun lensin lomalle Suomeen – yleensä joulun aikoihin ja heinäkuussa – iltapäivälehdet, joita koneessa silloin jaettiin, osasivat kyllä kertoa että mitä Matti Nykäselle kuuluu. Siis joka ikinen kerta. Silloin mietin että voi hyvänen aika, jättäkää nyt mies jo rauhaan.
 
Ja mitä tapahtuu Suomen urheilutoimen ihmisille kun kilpauransa päättänyt urheilija palaa takaisin ”tavalliseen” elämään, ja hyvinkin moni tyhjän päälle – no, nämä urheilijauran aikana tukena olleet ihmisethän katoavat kuin pieru saharaan, eipä paljoa enää kiinnosta ex-urheilija ja hänen tavallinen elämä.
 
Matti eli elämäänsä omalla tavallaan, hän tarttui moniin oljenkorsiin pysyäkseen pinnalla. Aina ei ollut onnea matkassa ja välillä vauhti oli yhtä hurjaa kuin lentomäestä alas tulo. Loppuaikoina hän onneksi sai mahdollisuuden näyttää kansalle enemmän sitä rauhallisempaa minäänsä monien TV-ohjelmien kautta. Ja hyvä niin. Monille Matti oli ja on yhä sankari. Ja legenda.
 
Itse tapasin Matin monesti 90-luvun lopulla ollessani töissä jyväskyläläisessä vaateliikkeessä, jossa Matti oli vakioasiakas.
Hän oli ystävällinen, kohtelias ja vaikutti hyväsydämiseltä ihmiseltä.
Matti olisi ansainnut vielä uuden mahdollisuuden elämälleen.
 
 
Mäkikotka, lennä rauhassa korkeuksiin!
 
 
-Heidi-
 
 
 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *