Onnellisten maa – onko näin?

Suomi on ränkätty taas ykköseksi onnellisimpana maana asua maailmassa. Toistamiseen. Kakkos- ja kolmossijaa pitivät Tanska ja Norja jotka vaihtoivat paikkaa edellisestä vuodesta.
Asia herättää paljon ajatuksia ja pohdintaa että miksi näin. Mitä meillä on sellaista joka nostaa maamme kärkeen näinkin tärkeällä asialla kuin onnellisuus? Vai onko oikeasti?

Okei, Suomessa on paljon hyvää. Meillä on oikeasti hyvä maa. Ja sen kyllä huomaa kun asuu vuosia ulkomailla ja tekee vertailuja mielessä saaden hiukan laajempaa perspektiiviä asiaan, niin eittämättä moni asia on meillä Suomessa paremmin kuin monissa muissa maissa.

Ja vielä, meillä on suht puhdastakin. Paljon luontoa. Metsiä. Järviä. Koskematonta erämaata ja kaunista kaiken kaikkiaan etelästä pohjoiseen saakka.

Verrattuna muihin Euroopan maihin maassamme vallitsee yhä se perusturvallisuus – toki sekin on muuttunut paljon sitten omien lapsuusvuosien. Lapset voivat kuitenkin yhä kävellä itse kouluun, ja leikkiä yhä vapaasti pihapiirissä ja lähiympäristössä.

Ja sitten tämä paljon puhuttu sosiaaliturva. Sitä ei ole kovin monissa maissa – mutta nyt sen heikkeneminen on saanut monet suomalaiset sotajalalle, ja syystäkin, sillä niin helvetillisiä verorahamääriä siihen kekoon on vuosien saatossa suomalaiset kantaneet saadakseen hyvää sosiaali-ja terveyspalvelua, ja vastassa onkin sitten hyvin epäinhimillistä toimintaa.
Hyvä esimerkki oli itsellä eilen kun soitin terveysneuvontaan tyttäreni silmistä, jotka ovat vuotaneet flunssan seurauksena ja havaittavissa on ollut lievää sidekalvotulehdusta. Ei voisi olla tympeämpää henkilöä puhelimen päässä vastailemassa kysymyksiini. Kyllä TAAS kirosin tämän julkisen puolen terveydenhuollon syvimpään niemennotkoon. Jos tämän puhelun perusteella olisi pitänyt määritellä onnellisuus, niin olisi ollut hyvin kaukana siitä. Ja tästä asiakaspalveluhenkisyydestä, ja toki monesta muustakin syystä mieluiten käytän yksityisiä lääkäripalveluja, ja varsinkin jos kyse on lapsista.

 

Okei, palataan vielä positiivisiin asioihin Suomesta.

Meillä koulu ja koulutus kuuluu kaikille, ja se on täysin ilmaista – mitä nyt verorahoistammehan sen maksamme. Mutta siinä nostan ison peukun että näin on, sillä monissa maissa päiväkoti-/kouluikäisistä saakka lapset lokeroidaan jo johonkin yhteiskuntaluokkaan riippuen siitä mitä koulua käyvät.

Eli meillä on Suomessa paljon hyvää mutta kun puhutaan onnellisuudesta niin onko Suomen kansa onnellinen oikeasti?

Pikaisesti kävin mielessä keskusteluja, joita olen käynyt lähipiirissäni viime aikoina niin jostain syystä kaikki ovat kovasti haluamassa muuttaa jonnekin muuhun maahan, tai ainakin haaveilee siitä lähitulevaisuudessa.

Asuin itse vuosia muualla, Hollannissa ja Englannissa. Ja näitä ennen nuoruusvuosina myös Sveitsissä. Reissasin myös työni puolesta paljon.
Jostain syystä minun oli aina helppo lähteä ulkomaille asumaan mutta hyvin hankala kuitenkin palata takaisin Suomeen. Kulttuurishokki ei tullut koskaan uusissa maissa vaan vasta palattuani Suomeen.
Se miten silmät avautuvat kauempaa katsoessa, näet koko kuvan selkeästi ilman mitään rajoitteita, muuttaa ihmistä ja ajattelumaailmaa kummasti. Ja niin kuin itsellä on aina ollut tapana sanoa, sitä on vaan lähdettävä kauemmaksi nähdäkseen lähelle. Totta se vaan on.

 

YKSINÄISTEN  ”ONNELLISTEN” MAA

Onhan se vähän ironista että kaunis maamme on valittu kaikkein onnellisimmaksi maaksi maailmassa ja samaan hengenvetoon puhutaan paria viikkoa aiemmin suomalaisten lisääntyvästä yksinäisyydestä ja syrjäitymisestä. Hiukan on ristiriidassa asiat.

Muistan juttutuokion menneenä syksynä erään ystäväni kanssa joka oli asunut muutaman vuoden ulkomailla. Ystäväni oli aina ollut hiukan ujomman puoleinen ja hänen ei ole koskaan ollut helppo ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Noiden parin vuoden aikana kuitenkin hän kertoi saaneensa hyvinkin paljon uusia ystäviä eikä muista kokeneensa kertaakaan yksinäisyyden tunnetta asuessaan muualla. Mutta Suomeen paluu muutti tilanteen taas samaan kuin se oli ollut aiemminkin. Yksinäisyys on taas hiipinyt elämään.

Tämän keskustelun jälkeen aloin miettiä itsekin  suomalaisuutta ja sitä mitä meidän perimä ja kulttuuri pitääkään sisällään.
Olemme tunnetusti erakkoluonteisia ja sisäänpäinkääntyneitä sekä sulkeutuneita ja epäsosiaalisia, ainakin jossain määrin.
Mutta onko se oikeasti todellisuudessa näin vai pakenemmeko jotain jonnekin? Onko meidän elämä oikeasti kuin siinä ruisleipämainoksessa että bussipysäkilläkin tarvitsemme viiden metrin raon vieressä seisojaan tai halaaminen on maailman kammottavin asia? Tekeekö nämä asiat meistä onnellisia?
(Aivan loistavat mainokset kuitenkin!!!)

Nämä ovat asioita, joita en ole enää pystynyt ymmärtämään palattuani takaisin Suomeen.
Itse puhun aina edes jotain, tai edes nyökkään, tai hymyilen jos satun ventovieraan kanssa hissiin tai joku tulee metrossa viereeni istumaan. Ei se niin vaikeaa ole.

Ja sitten mitä tulee suomalaiseen kateuteen. Se on oikeasti aika kauheaa. Ja niin yleistä. Suomalaiselle on vaan äärimmäisen vaikeaa olla iloinen ja onnellinen toisen puolesta. Menestyjiä mollataan ja haukutaan, pidetään pyrkyreinä ja liian itseriittoisina ihmisinä.
Ja tuntuu että oma ikäluokkani on ehkä niitä pahimpia, eli keski-iän kynnyksellä olevat ja sitä vanhemmat.
Tuntuu että sitä vertaillaan saavutuksia, titteleitä, taloja, autoja ja varmaan puolisoita ja lapsiakin viime kädessä pönkittääkseen omaa egoaan ja statustaan.
Nähtävästi tämä juontaa juurensa perimästämme, sota-ajoilta, kun ei ollut mitään ja kaikki piti rakentaa uudelleen ja aloittaa alusta.
Yhtäkkiä materiasta tulikin tärkeää heille, joilla oli sitä varaa ostaa, sillä se määritteli monin tavoin ihmisen yhteiskuntaluokan ja tulotason.

Muistan itse lapsuudessani – ja yhä joskus vieläkin – kuulleeni kun joku ihminen esiteltiin tai jostain ihmisestä puhuttiin, niin jos hän oli lääkäri tai tuomari tai muu vaikuttavan tittelin omaava, se muistettiin varmasti mainita, sillä se monesti määritteli ihmisen ensitapaamisesta lähtien. Ja tuntuu että tämä ajatus on yhä vallallaan maassamme kun niin monille ”hyvä titteli” on itsearvostuksen jatke.

Niin, että asumme sitten maailman onnellisimmassa maassa. Hyvä niin.

Varmasti onnellisia ja tyytyväisiä ihmisiä on Suomi pullollaan – toivon ainakin niin – sillä onnellisuushan lähtee ihan omasta itsestä.

Vielä painotan että meillä on hyvä maa olla ja elää ja juureni ovat hyvinkin syvällä tämän maan uumenissa. Mutta minulla on myös ne siivet, jotka haluavat välillä lentää enkä pidä mahdottomana lainkaan ajatusta että perheemme muuttaisi lähivuosina ulkomaille asumaan…
On siis lähdettävä kauemmas nähdäkseen lähelle. Oppiakseen. Avatakseen silmiä. Kehittyäkseen ihmisenä. Ja nähdäkseen sen mitä meillä Suomessa on hyvin tai huonosti.

 

-Heidi-