Matkalla olet jo perillä

On huhtikuun puoliväli. Istumme kahdeksan vuotiaan tyttäreni kanssa Stuttgartin päärautatieaseman reunustalle kyhätyssä kahvilassa. Paikka on kuin betonibunkkeri. Metallinhohtoisia ilmastointiputkia risteilee katon rajassa sinne tänne. Sähköjohtoja on niputettu osittain piiloon samalla ideologialla.

Harmaille betoniseinille on ripustettu muutama kahviaiheinen taideteos ja seinän vieriä koristavat pöytäryhmät, jotka ovat lähes täynnä ihmisiä.

Vinkkaan tyttärelleni pöydästä, joka on vapaana vessaan johtavan käytävän vieressä. Muuta vaihtoehtoa ei ole, sillä emmehän halua seistä reilua tuntia, joka meillä on vielä odottamista ennen junamme lähtöä.

Minulle cappuccino ja tyttärelleni croisantti sekä normivettä eli saksalaisittain Wasser ohne Sprudel kuten lapsemme sen tapaavat sanoa.

Kahvila on täynnä matkalle lähtijöitä. Vedettäviä matkalaukkuja löytyy lähes jokaisen pöydän vierestä, on siellä muutama reppureissaajakin.

MUUTOSVIRRASSA

Ensimmäisen kerran olin tällä samaisella asemalla vuonna 1995. Olin kuten ne muutamat reppureissajat kahvilassa, suuren rinkan kanssa liikkeellä, kuukauden interrail-reissulla Euroopassa. Muistot Stuttgartin päärautatieasemasta, kuten monista muistakin eurooppalaisista juna-asemista olivat jääneet mieleen arvokkaina vanhoina rakennuksina mutta toista oli asema tänä päivänä.

Kaunis vanha päärakennus oli huputettu ehkä Euroopan suurimman ja eniten haasteita aiheuttaneen remontin alle, remontin, jonka piti olla valmis tietääkseni jo vuonna 2021, olihan uudistus nimetty hienosti nimellä Stuttgart 21. Mutta viivästystä ovat aiheuttaneet monimutkaiset tekniset ongelmat mm. paloturvallisuudessa ja integrointi digi-infrastruktuurissa.

Aseman seutu on kuin valtava iso musta kaaoottinen aukko keskellä Stuttgartia. Väliaikaisia kiertotietä risteilee sinne tänne ja päästäksesi asemalta itse keskustaan, joudut kulkemaan melkoisen matkaa kävelijöille tarkoitettua tunnelia pitkin.

Itse asemalla ei varsinaisesti ole mitään kahvilaa, jonne istahtaa odottamaan lähteviä junia. Asemalaiturien päissä on kyllä take away-kioskeja, joista saa ostettua evästä jos jonkin moista joten nälkäisenä ei tarvitse matkaa aloittaa.

Monet Euroopan suuret rautatieasemat ovat viime vuosikymmeninä kokeneet suuren muodonmuutoksen. Mm. Berliinin päärautatieasema on kuin suuri monikerroksinen ostoskeskus, jossa raiteet kulkevat eri kerroksissa. Vähän samaa tullaan näkemään myös täällä Stuttgartissa kunhan se joku kaunis päivä tulee valmiiksi.

HYVISSÄ AJOIN

Hörppään cappuccinoani seuraillen ovesta sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. Onneksi löysimme tämän erittäin hyvää kahvia tarjoavan paikan ja näköjään moni muukin oli paikan bongannut huolimatta ulkona olevista rakennustelineistä, jotka eivät todellakaan auttaneet kertomaan millään tavalla rakennuksen uumenissa olevasta kahvilasta. Ulkona olevat muutamat pöydät ja tuolit kylläkin antoivat vihjettä siihen suuntaan ja olihan siellä jossain pöytien ja tuolien välissä joku kylttikin kahvilan olemassaolosta. Sen huomasimme sitten vasta lähtiessä.

Kaivan kännykän taskustani varmistaakseni että junamme aikataulu on yhä sama. Perjantai-iltapäivän ruuhka kun voi muuttaa kaikkea kerta heitolla noin vain.

Minusta ei ole enää stressaamaan matkustamisesta. Jos ennen minulle oli aivan normaalia juosta kiireellä junaan eikä se aiheuttanut sen kummemmin stressitason nousua, nykyään hermostoni ei enää kestä moista poukkoilua.

Lastemme koulu päättyy joka perjantai klo 12.15. Olin pakannut reput valmiiksi ja olimme ottaneet tyttäreni kanssa paikallisjunan heti koulun jälkeen kotiamme lähellä olevalta asemalta. Stuttgartin päärautatieasemalle saavuimme vähän liiankin aikaisin mutta en ollut uskaltanut riskeerata että paikallisjuna olisi ollut myöhässä tai jopa jättänyt tulematta. Näinkin on monesti käynyt.

Tarkastan uudelleen puhelimesta onko raidenumero jo ilmestynyt. Ehdimme käydä vielä wc:n kautta ennen kuin heitämme molemmat reppumme selkään ja lähdemme takaisin laiturialueelle.

Ihmiset suhaavat ohitsemme. Moni tekee juuri sitä mitä en itse enää jaksaisi, juoksee pää punaisena junaan tuskainen ilme kasvoilla. Tunnen jonkin sortin sääliä heitä kohtaan.

Koska raidenumerosta ei ole vielä tietoakaan, päätän siepata vielä mukaan yhden kahvikupposen.

MUKAVUUDENHALUINEN MATKAAJA

Olin tammikuussa päättänyt varata minulle ja kuopuksellemme äiti-tytär-reissun jonnekin. Poikamme oli päässyt niin usein matkustamaan pelireissujen muodossa ympäriinsä että podin jopa huonoa omatuntoa että tässä suhteessa kuopuksemme oli jäänyt hiukan paitsioon.

Jonnekin mutta ei liian kauaksi. Ja sitten välähti. Strasbourgiin, Ranskaan!

Stuttgartista suora junayhteys Strasbourgiin kestää vain puolitoista tuntia, joten voisiko parempaa kohdetta olla. Olisimme perilläkin hyvissä ajoin.

Paris Est, raide 7, lukee lähtötaululla. Vihdoinkin. Seisomme lähes sen vieressä, joten pääsemme nopeasti ihmisvirran mukana kävelemään laituria pitkin. Tarkistan vielä vaununumeron ja istumapaikat. Olin täysin unohtanut että olin varannut meille istumapaikat ykkösluokassa. Syynkin nyt muistin, sillä vain tällä tavalla pystyin täysin varmistamaan vierekkäiset istumapaikat.

Raide on yhä tyhjä. Junaamme ei näy missään. Kuulen ympärilläni saksaa, ranskaa, hollantia, englantia ja muitakin kieliä, joita en tunnista. Suurehko aasialaisporukka lipuu ohitsemme värikkäine matkalaukkuineen.

Pian tulee kuulutus saksaksi lähtöraiteen vaihdosta numero neljään. Otan tyttäreni kädestä tiukan otteen ja lähdemme ripeästi kohti uutta lähtöraidetta. Hän hätkähtää. Tämän kaltaiset nopeat muutokset ja suunnitelmien vaihdot ovat tyttärellemme usein stressaavia joten rauhoittelen häntä pitäen tiukan otteen hänen kädestään, jotta hän kokee olevansa turvassa. Suuressa maailmassa pienillä on välillä pelottavaa mutta yhdessä selvitään aina, näin olen sanonut hänelle aiemminkin.

Olemme kuitenkin jo kokeneita yhdessä matkaajia. Lähes kaksi vuotta sitten matkustin junalla tyttäreni kanssa edellisestä asuinpaikastamme itäisestä Saksasta noin viiden tunnin verran nykyiseen asuinpaikkaamme täällä lännempänä vastaanottamaan uuden kotimme avaimia. Ja olemmehan me perheenä, koira mukaan lukien, tehneet muuton Tanskasta Saksaan junalla silloin reilut kolme vuotta sitten, muuttokuormamme kulkien edellä pikkurekassa. Erinäisiä kokemuksia lapsillakin jo on junamatkailun saloista.

Pian tulee myös kuulutus ranskaksi ja englanniksi mutta olemme jo siinä vaiheessa ehtineet raiteelle neljä ja kiitän saksankielen taitoamme että pystymme reagoimaan paikallisten tapaan nopeammin kuin ei kieltä osaavat.

SIIRTYMINEN

Löydän vaunumme ja istumapaikkamme ja tytär on ihmeissään ja innoissaan ruhtinaallisen leveistä nojatuoleista, kuten hän asian haltioituneena ilmaisee.

Mietin itsekin että onhan tämä ihanteellinen tapa matkustaa, mukavasti, tilavasti ja rauhallisesti. Toista ne oli ne nuoruusvuosien junareissut, hikihatussa tehdyt junan vaihdot asemilla ja vielä ilman paikkalippuja. Täpötäysissä junissa sitä joskus joutui istumaan reppuineen käytävillä tai pyörävaunussa, pyörien välissä.

Kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä, juna nytkähtää vihdoin liikkeelle. Tyttäreni on jo ottanut edessä olevan penkin selkänojasta itselleen pöydän ja asettanut siihen värityskirjan ja kasan erivärisiä kyniä.

Itse siemailen yhä lämmintä iltapäiväkahviani jonka ostin asemalta. Ja hyvä että ostin, sillä se on nautinto tuijottaessani ulos ikkunasta viliseviä maisemia.

Olen aina rakastanut junamatkailua. Se jos mikä on aitoa matkustamista. Se ei ole vain paikasta  A paikkaan B siirtymistä vaan siinä koko siirtyminen, transitio, paikasta toiseen tekee matkan. Ja itse matkalla oleminen on se paras tunne.

Ohi kiitävät maisemat, keltaisena hohtavat rypsipellot, tumman vihreinä rehottavat Keski-Euroopan lehtipuumetsät, saavat minut tuntemaan syvää kiitollisuutta elämästämme ja siitä mitä mahdollisuuksia meillä on asuessamme keskellä tätä kaikkea. Mihinkään ei tunnu olevan pitkä matka. Ja junalla jos jollain pääsee kätevästi vaikka minne.

Kun katson junan keskikäytävän katossa olevaa kylttiä, jossa lukee junan pääteasema, Paris Est, mietin että oi voi. Ei se Pariisikaan ole kaukana. Ensi kerralla sinne sitten.

-Heidi

Kulttuuri Oma elämä Matkat

Elämä tapahtuu

Oho. Edellisestä blogikirjoitukestani on kulunut tovi. Lähes neljä ja puoli vuotta. Tässä välissä meillä maa on vaihtunut Tanskasta Saksaan mieheni työn perässä, ja asuinpaikkaakin olemme ehtineet Saksan sisällä vaihtaa jo kertaalleen. Korona-aika oli ja meni. Toki sen tilalle tuli uudet haasteet ja näiden vuosien aikana näyttää myös koko maailma menneen sekaisin eikä paluuta entiseen ole.

Muutama puoli tuttu on kysellyt tässä välissä että kirjoitanko yhä blogia, sillä olisivat mielellään lukeneet maailmankuulumisia tarkemminkin. Näinhän minulla oli alun perin tarkoitus kun lähes kuusi vuotta sitten muuttokuormamme lähti Suomesta maailmalle. 

Totta, siitä tulee heinäkuussa kuluneeksi jo kuusi vuotta. Uskomatonta, miten tämä aika rientääkään!

Jostain syystä en kuitenkaan ole saanut puhallettua riittävästi ilmaa blogikuplaani, jotta se olisi pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet. Olenhan kirjoittanut blogeja lähes koko aikuiselämäni. Outoa.

Arki kulttuureissa, jotka eivät ole omia, vievät mukanaan, ottavat aikaa tottumiseen ja asioiden sulattelu vaatii oman energiansa. Jatkuva uuden opettelu, ei pelkästään kielen, mutta myös käytännön toimien ja maan tapojen, on työläämpää kuin moni voisi kuvitella. Sitä varsinkaan alkuun ei voi vain antaa aivojen olla autopilotilla kun pitää olla hoksottimet hereillä kaiken uuden suhteen.

Ja kun vielä vaihdat maata toisesta vieraasta maasta toiseen vieraaseen maahan, niin se työn määrä, ei pelkästään itse muuttaminen fyysisesti, on yllättävän suuri ja monimutkainen prosessi. Tanska, joka on varmasti maailman digitaalisin maa, vaihtui yhtäkkiä Saksaan, jossa ”cash is still a king” ja kirjeposti kulkee kuin entisaikaan puhumattakaan dokumenteista, joita joka paikassa vaaditaan vinot pinot allekirjoitettavaksi ja vielä saksankielellä, niin hetki meni hämmennyksen tilassa totutellessa uusiin/vanhoihin tapoihin eikä siinä paljon jaksanut mitään ylimääräistä.


INTEGROITUMINEN

Saksaan muutostamme tuli tammikuussa kuluneeksi jo kolme vuotta, joten autopilotti on jossain määrin ainakin arjessa jo kytkeytynyt päälle. Toki pyrin yhä säilyttämään uteliaisuuden vieraaseen kulttuuriin ja innon oppia lisää, pitää silmät ja korvat auki, tutkailla ja tarkkailla kuin yli-innokas turisti konsanaan. En halua menettää sitä tunnetta kun voit katsella kaikkea ulkopuolisin silmin, ihmetellä ja kummastella.

Kuten ei Tanskaankaan, ei myöskään tänne Saksaan ollut mitään vaikeuksia sopeutua.Olihan maa jokseenkin, ainakin itselle jo tuttu lapsuudesta. Keski-Eurooppaan ja erityisesti Saksaan suuntautui lapsuuteni perhelomat aina keväisin, joten olen viettänyt elämästäni hyvin ison osan tämän maan autobaanoilla.

Toki ensimmäinen vuosi ja viisi kuukautta asuimme itäisessä Saksassa, noin puolentunnin ajomatkan päässä Leipzigista. Se aika opetti että vaikka muuri on murtunut fyysisesti jo aikaa sitten, niin vaatii vielä sukupolvia että muuri murtuu myös henkisesti monille saksalaisille.

Nykyään asumme lännempänä Saksassa, lähellä Stuttgartia. Kulttuurieroihin ei voinut olla kiinnittämättä huomiota idän ja lännen välillä nykyiseen asuinpaikkaan muuttaessamme mutta niin ne erot ovat pohjoisen ja eteläisenkin Saksan välillä.

Joku on joskus kysynyt että millainen maa Saksa on asua. Vivahteikas, moniulotteinen, vaihteleva, voisinko sanoa. Ei ole yhtä sanaa kuvaamaan tätä maata, jossa jokainen osavaltio on oma lukunsa.


KOTI

Kuten olin neljä ja puoli vuotta sitten kirjoittanut myös Tanskan kodistamme ja siitä kuinka kotoisalta siellä tuntui asua, niin samanlainen tunnetila minulla on myös täällä Saksassa tällä hetkellä.

Asumme pienessä reilun 43 000 asukkaan kaupungissa noin 20 kilometrin päässä Stuttgartin hulinasta. Voisinko sanoa, että rakastan tätä pientä kaupunkiamme, sen tunnelmaa, vanhoja ristikkotaloja (Fachwerkhaus), joita vanhakaupunkimme (Altstadt) on täynnä ja läheistä maauimalaa (Freibad), jonne kävelen meidän kotiovelta 5 minuuttia.

Saksalainen koulukokemus oli ensimmäisenä vuonna pojallemme, ja myös meille vanhemmille, aikamoinen järkytys. En ole varma oppiko poikamme siellä yhtään mitään. Opettaja ja koko koulu oli aivan painajainen. Kahdesta opettajan kanssa käydystä kehityskeskustelusta kävelin itkien kotiin. Opettaja oli vakaasti sitä mieltä että ulkomaalaiset lapset eivät koskaan tule oppimaan saksaa kunnolla eivätkä pärjää koulussa.

Koulun piha vilisi rottia. Kun tapani mukaan olin hakemassa poikaamme koulusta, isokokoinen rotta juoksi päin uusia valkoisia lenkkareitani niin kovaa että törmäys tuntui vielä pitkään jälkeen päin. Kun rottaongelmasta laitoin rehtorille viestiä, sain vaikean ihmisen leiman otsaani koko loppuajaksi.

Meillä oli kuitenkin onni että saimme puoleksi vuodeksi paikan pojallemme yksityiskoulusta ennen muuttoamme uuteen asuinpaikkaan. Sielläkään ei ehkä oppimiseen panostettu niin kuin olisi toivonut, enemmänkin luovuuteen (mikä toki sopi pojallemme erinomaisesti) mutta kielen oppiminen sai vauhtia ja uusia hyviä kavereita tuli lisää. Samoin kuopuksemme päiväkoti, joka oli ihmeellinen onnenkantamoinen ja siellä olevat ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat, heitä yhä edelleen joskus mietin sydän täynnä kiitollisuutta.

Eli, kun vertailukohtaa koulumaailmasta on ääripäästä, niin lastemme nykyinen koulu on parasta mitä voi lapsilleen toivoa. Lapsemme ovat oppineet täysin saksankielen ja pärjäävät koulussa erinomaisesti. Ja jo näistä syistä nykyinen asuinpaikkamme on enemmän kuin koskaan osasimme toivoa, varsinkin hiukan haastavan alkutaipaleen jälkeen.


MUTKAT SUORIKSI

Moni muuttaa ulkomaille määräajaksi opiskelun, työkomennuksen tai muun syyn takia. Paluupäivä takaisin kotimaahan on merkattu kalenteriin jo hyvissä ajoin. Meillä sitä ei ole.

Kun pakkasimme Suomessa muuttokuormamme pakettiautoon, muutto ei ollut väliaikainen. Olimme myyneet rivaripätkämme Espoosta ja luopuneet niin paljosta tavarasta kuin vain oli mahdollista. Mieheni oli saanut työn Tanskasta ja sen perässä lähdimme. Oma työni saattoi pysyä hetken menossa mukana etänä mutta opiskelut kutkuttivat mielessä, ja olivathan ne kutkuttaneet jo jonkin aikaa. Nyt minulla olisi vihdoinkin siihen aikaa ja mahdollisuus.

Olimme suunnitelleet ja valmistelleet muuttoa puolitoista vuotta, sitten iski korona ja moni asia mutkistui. Mutta emme luovuttaneet. Pidimme kiinni suunnitelmastamme vaikka se vaatikin hiukan säätöä ja monia unettomia öitä. Tiesin jo aiemmista kokemuksistani ulkomailla asuessani että asiat eivät aina mene sieltä helpoimman kautta. Eivätkä ne menneetkään mutta nyt kun katson tätä lähes kuutta vuotta taakse päin, oma mielipiteeni on että olemme pärjänneet hienosti.

Kyllähän me tässä olemme kipuilleet aina välillä, niin kuin ulkomailla asumiseen kuuluu, mutta kertaakaan emme ole puhuneet muutosta takaisin Suomeen. Se ei vain ole ollut kummallekaan meille vaihtoehto. Ja mitä kauemmin täällä maailmalla tulee asuttua niin sitä epätodennäköisempää meidän kohdalla paluumuutto on.

Meille perheestä on muodostunut se turvasatama, perheenä olemme selvinneet haasteista ja vastoinkäymisistä. Koti on siellä missä perhekin on. Koti on se tunne kun on hyvä olla siellä missä on eikä haluaisi olla missään muualla. Koti on meille tässä ja nyt.

-Heidi

Kulttuuri Oma elämä Matkat