Unelmaduuni
Ehkä on aika esittäytyä…
Heille, jotka ovat seuranneet vuosien ajan blogejani treeniputkesta rauhoittumiseen, reissuista luontoretkiin ja kolmen lapsen perhearkea, moni asia onkin jo tuttua.
Hyvin vähän kuitenkin olen puhunut viime vuosina työstä – johtunee siitä että olen ollut kolme vuotta kotona lasten kanssa – sillä työ itsessään ei ole ollut elämässäni prioriteettien kärjessä.
Nyt kuitenkin hiukan tulen avaamaan ikkunaa maailmaan valmentajana; terveysvalmentajana, hyvinvointivalmentajana, psyykkisenävalmentajana, työhyvinvointivalmentajana, healthcoachina, lifecoachina, wellnesscoachina jne.
Olen 42-vuotias pitkänlinjan liikunta- ja hyvinvointialan ammattilainen, jolle työ oli pitkään lähes koko elämä kunnes vuonna 2011 kävin läpi burnoutin, joka muutti elämäni suunnan täysin.
Se ei tapahtunut yhdessä yössä vaan vuosien myötä, ja yhä edelleenkin opettelen sanomaan EI sekä kasvatan armollisuutta itseäni ja omaa hyvinvointiani kohtaan joka päivä uudelleen ja uudelleen.
Minulla on kolme lasta (11, 3 ja 1v) sekä aviomies – perhearkea, ja ehkä niitä nk. ruuhkavuosia eletään tässä täysillä epäsäännöllisen arjen rytmillä.
20 vuotta ehdin toimia ryhmäliikuntaohjaajana ja 15 vuotta personal trainerinä kunnes pikkuhiljaa oma työnkuvani alkoi lipua enemmän psyykkisen valmentamisen puolelle enkä kokenut enää lainkaan paloa viettää työpäiviäni kuntosalilla tai ryhmäliikunnan parissa.
Itseasiassa kiinnostus valmentamiseen henkisellä ja psyykkiseltä tasolla lähti liikkeelle jo vuosina 2001-2006 asuessani Lontoossa. Siellä kiinnostuin lifecoachingista ilmoittautuessa eräälle viikonloppukurssille ja sieltä vielä jatkokurssille. Nämä kurssit tempaisivat minut täysin mukanaan ja workshopit toisensa jälkeen alkoivat tulla osaksi arkea.
Kun muut hihhuloivat baareissa Lontoon iltaelämässä, niin minä istuin kirjakauppojen hyllyjen väleissä ahmien ”selfhelp” kirjoja ja opiskellen lisää.
Pian myös aloin havaita kuinka suuri merkitys tämän kaltaisella coachingilla oli pt-asiakkaitteni kanssa, itsestäni ja omasta elämästäni puhumattakaan.
Kun muutin takaisin Suomeen 2006, lifecoaching oli vielä hyvin vieras käsite täällä päin. Enemmänkin minua katsottiin kieroon kun avauduin asiasta mutta oli myös ihmisiä jotka aidosti alkoivat kiinnostua kuulemaan lisää.
Jos rehellisesti puhutaan niin en ole koskaan ollut pelkästään personal trainer – sanan varsinaisessa merkityksessä, mikä se sitten nykyään onkaan – vaan olen väkisinkin katsonut ihmistä psykofyysisena kokonaisuutena. Aina. Kehoa ja mieltä kun ei mielestäni pysty pitämään erillään toisistaan.
Jo Lontoon vuosina haaveilin coachauksista, ja haaveilin siitä että voisin tehdä coachina työtä tavalla tai toisella mistä päin maailmaa tahansa. Noihin aikoina minulla oli suunnitelmissa reissuelämä ja maailmanvalloitus oikein isolla kädellä, eikä perheenperustaminen ollut mielessäkään.
No nyt, lähes 15 vuotta jälkeen päin, kolmen lapsen äitinä voin sanoa että elän unelmaani työni suhteen. Saan tehdä töitä kotoa käsin valmentajana – kiitos kehittyneen digiteknologian – ja pystyn vielä viettämään aikaa kotona lasten kanssa , ja koko perheellekin jää enemmän aikaa.
Jos työtä voi ja saa rakastaa, niin sen teen – sillä en voisi olla kiitollisempi siitä että saan auttaa ihmisiä jaksamaan arjessa, näkemään oman elämänsa hyvät puolet ja sen että hyvinvointi ei ole pelkästään kiinni siitä mitä suuhun laittaa ja kuinka monta kertaa viikossa liikkuu. Hyvinvointi on kokonaisuus, tasapaino epätasapainon välillä maalaisjärjellä höystettynä. Ei sen vaikeampaa.
-Heidi-
