Siis niin ihana aamu. Aurinko nousi jo klo 6.13 täällä eteläisessä Suomessa ja aamun viiden herätys ei tuntunutkaan enää niin pahalta.

Olen ollut kolmisen viikkoa kotona flunssaisten lasten kanssa ja parannellut myös siinä samalla omaakin flunssaa, joka iski samaan rytäkkään.
Ihan ei helpolla ole nämä viikot menneet normaalien huonojen, ja nyt vieläkin huonompien yöunien ja kiukkuisten lasten kanssa mutta aina näistä selvitään.
Tätä tämä pikkulapsiarki joskus (lue usein!!) on, ja jos sen hyväksyy ja tiedostaa – eikä se tule yllätyksenä – niin siitäkin selviää kivuttomammin ilman suurempaa stressiä.

Monien vuosien ylikontrolloidun elämän uuvuttamana ja henkisen kasvun kautta olen oppinut luopumaan turhista aikatauluista ja siitä ajatuksesta että jotain olisi muka ”pakko” tehdä. Ei muuten ole!!!
Lapsiperhearki on muutenkin aika sirkusta – varsinkin kolmen lapsen kanssa – muuttuvia tekijöitä on aina ja yleensä suunnitelmat vaihtuvat lennosta yhteen, toiseen ja joskus vielä kolmanteen tai jopa neljänteen. Mikään ei ole varmaa ennen kuin on varmaa.
Kunhan molempien meidän – mieheni ja omani – työaikataulut tulee hoidettua, samoin esikoisen koulu ja treenit sekä keskimmäisen päiväkotiin viennit ja hakemiset niin homma hoidossa. Perus rungolla aikataulun suhteen pääsee helpoimmalla ja kaikki muu on extraa.

Tänään mietin just tätä aamulenkilläni kun pitkästä aikaa jaksoin lähteä reippailemaan saattaessani esikoistyttäreni samalla kouluun yhdeksäksi.
Kuinka paljon meillä onkaan liikkuvia palasia jatkuvasti arjessa lasten sairastelujen, huonojen yöunien, ym takia ja kuinka väsynyt sitä onkaan ollut koko tämän pitkän, synkän ja raskaan talvikauden tänä vuonna. Olen kuunnellut omaa jaksamistani enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja olen siitä kiitollinen. Jotain on siis tullut virheistä opittua.

Siitä syystä tämän aamun tunnin mittainen reipas kävelylenkki tuntuikin niin hyvältä ja palkitsevalta, sillä tajusin kuinka tärkeää onkaan kuunnella kehoa ja sen viestejä mutta myös mielentilaa, tuntemuksia eikä tehdä mitään mikä tuntuu epämukavalta tai raskaalta ihan vain sen takia että se nyt on mun kalenterissa ja on ”pakko”.
Olen elänyt jo sen aikakauden ohi – ehkä se on myös tämä keski-ikäisyys – ja valitsen vapauden tehdä asioita fiilispohjalta ihan jo siitä syystä että aina se arjessa kolmen lapsen äitinä, vanhempana ei ole mahdollista.

Jos mietin omaa arkeani, niin suurin voimavarani on se etten vaadi itseltäni liikoja.
En tähtää missään täydellisyyteen vaan annan itselleni mahdollisuuden olla riittävä vähemmälläkin työllä.
Tämän voimavaran kun ymmärsin ja sisäistin jokunen vuosi takaperin oivalsin kuinka suuren mahdollisuuden se antoikaan nauttia elämästä aivan uudella tavalla.

Ja mitä tähän lapsiperhearkeen tulee, en edes yritä tehdä kaikkea, vain tärkein on riittävä ja se on oma ja perheen hyvinvointi ilman ”pakkoja” ja liiallista aikataulujen perässä juoksemista.

Keväistä mieltä!

-Heidi-