Paluu arkeen
Paluu arkeen tuntuu jollain tavalla ahdistavalta just nyt. Tai ei arki itsessään mutta ne kaikki aikataulut, joita arki pitää sisällään ja se mahdollisuus kun kaikki aikataulut menee hetkessä taas uusiksi kun joku sairastuu tai altistuu tai ilmaantuu muuta tähän tämän hetkiseen maailman tilanteeseen liittyvää säätöä.
Huomaan erityisesti nyt kuinka loppuvuosi oli rankka ja hyvinkin kuormittava. Ennen joulua puolet perheestämme sai positiivisen testituloksen ja kävivät läpi covidin mutta onneksi lievin oirein.
Puolet perheestä taas selvisi ihme kyllä ilman tartuntaa vaikka saman katon alla elimmekin koko ajan.
Huomasin näiden lähes parin karanteeniviikon aikana kuinka hetken tunsin turvattomuutta asuessamme ulkomailla ilman tukiverkostoa, vaikka tarvittaessa olisimme saaneet kyllä apuja täällä asuvilta ystäviltämme ja tuttaviltamme.
Muistan kuitenkin miettineeni mitä jos joku joutuu sairaalaan, miten saamme arkemme pyörimään, miten hoidamme kauppakäynnit, koiran ulkoilutukset, lastenhoidon ja käytännössä kaiken arjen pyörityksen.
Hetkessä eläminen oli ainoa tapa selvitä siitä. Ottaa vastaan se mitä tulee ja yrittää olla stressaamatta turhasta ja varsinkaan ennakkoon.
Ravasimme koko perhe testeissä ensimmäisen viikon ajan. Täällä onneksi testauskapasiteetti on sen verran hyvää luokkaa ja helppoa että se ei koitunut ongelmaksi. Toki jonot olivat pitkiä ja kurjaahan siellä oli värjötellä lasten kanssa kylmällä ilmalla mutta minkäs teit.
Kun puolet perheestä oli saanut positiivisen testituloksen meidän loppujen piti vielä jatkaa testeissä käyntiä. Ei voi muuta sanoa kuin että on tää kyllä aikamoinen show.
Meidän perheen oma joulukupla tuli niin tarpeeseen vaikka karanteenissa emme enää onneksi olleet.
Rauhoittumista. Lepoa. Läsnäoloa. Ja kiireettömyyttä. Eikä todellakaan mitään stressiä itse joulusta. Just näitä me kaikki kaipasimme.
Kun Tanskassa paukkui loppuvuodesta päivittäiset tartuntalukemat yli 23 000, niin huomasin ihmisten käyttäytymisessä muutoksen. Jokainen varmasti ymmärsi jo siinä vaiheessa että tartuntoja oli kaikkialla. Joulu oli tehnyt tehtävänsä ja tämä oli ollut odotettavissa.
Jopa koiralenkillä saattoi tutut koiran ulkoiluttajat sanoa etäältä etteivät tule lähemmäksi kun epäilevät saaneen tartunnan (odottivat testituloksia). Tartunta ei siis ollut enää häpeällistä vaan enemmänkin jo normaalia.
Kiersin itsekin kaukaa ihmiset reilun viikon ajan kun kävin koiramme kanssa ulkona, sillä olin meidän perheen ainoa aikuinen joka ei tartuntaa saanut.
Huomaan kuinka menneisyyden peikot ovat jättäneet jälkensä minuun ja näillä peikoilla tarkoitan ylikuormitustilaa, väsymystä, uupumusta, burnouttia jne.
Ne ovat asioita, joita välttelen viimeiseen saakka tätä nykyä.
Vaikka minulla on valtavasti niin kokemuksen kuin työni kautta työkaluja näihin niin silti kiire on minulle kirosana ja stressi myrkkyä.
Näiden kahden asian eteen olen valmis tekemään töitä niin ettei kumpaakaan synny. Nämä ovat myös yleensä asioita joihin pystyn onneksi itse vaikuttamaan toteuttamalla ”less is more” ajatusta ettei muodostu hermojen kiristelyä tai stressikuplan kasvua.
Näillä ajatuksilla starttaa tämä vuosi nauttien just nyt vuoden ensimmäisestä aurinkoisesta päivästä.
-Heidi