Se on ihan ok

 

3567F7DC-5D57-4311-87A6-1A610FD7BB97.jpeg

Siinä se minua tuijottaa, sarvet ojossa. Ehkä jopa syyttävästi. Mutta välitänkö? En. En enää. Toista olisi ollut vuosia takaperin.

Perheemme nuorimmainen täytti vuoden ja kaksi kuukautta tammikuun lopulla ja tähän reiluun vuoteen mahtuu ehkä muutama keppijumppa, pari lyhyttä joogasessiota ja satunnaisia kuminauhalla tehtyjä lihaskuntoharjoitteita, ihan vain siksi että olen saanut jumissa olevia hartioita ja selkää avattua. Ja paljon vaunulenkkejä.

Jos mietin aikaa esikoistyttäreni syntymän jälkeen, niin vähintäänkin olin jo tehnyt vaikka mitä ja vähän enemmänkin. Ryhmäliikuntaohjaajana aloitin jumppienkin ohjaamisen pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Oli pakko olla taas ”kunnossa” mahdollisimman nopeasti.

Noh, siinä ehti vierähtää välissä kahdeksan vuotta kun poikani syntyi – hän on 2,5-vuotias tällä hetkellä –  ja moni asia oli muuttunut vuosien varrella. Enää ei ollut mikään pakko. Olin oppinut, kasvanut ja tullut armollisemmaksi itseäni kohtaan, mikä oli suuri helpotus. Olin oppinut elämään hetkessä, nauttimaan äitiydestä aivan eri tavalla ja olemaan läsnä ilman että miettisin seuraavia treenejä tai treenisuunnitelmia. Olin myös oppinut hyväksymään kehoni muutoksineen ja olemaan jopa ylpeä siitä.

Ja mitä liikuntaan ja liikkumiseen tätä nykyä tulee, se ei ole loppunut vaan muuttanut muotoaan suorituskeskeisestä enemmän liikunnaniloksi ja hauskanpidoksi.

Spinning-pyörä on seisonut nurkassamme taas lähes vuoden käyttämättömänä. Se ostettiin meille kolme ja puoli vuotta sitten siitä syystä että minä, intohimoisena veteraanispinningohjaajana, voisin pitää kuntoani yllä ilman että mihinkään tarvitsisi lähteä. Puolisen vuotta sillä aika hyvin ja säännöllisesti silloin poljinkin kunnes tikku näytti iloisesti positiivista ja pahoinvoinnit alkoivat. Kahvakuulien päältäkin jouduttiin pyyhkiä pölyjä muuton yhteydessä puolitoista vuotta sitten. Ei vaan ole ehtinyt, ei jaksanut eikä ole ollut motivaatiotakaan samalla tavalla kuin ennen. Ja se on ihan ok.

Kyllä se niin on että monesti lapsiperhearki ottaa omansa, sen olen hyväksynyt. On järjetöntä luulla että pystyy kaikkeen samaan kuin ennen perhettä, asiat muuttuvat väkisinkin. Jos ei vapaaehtoisesti niin elämä pakottaa niitä muuttamaan. 

Tiedän että sekin päivä vielä tulee kun tartun noihin sarviin säännöllisemmin ja annan palaa hiki roiskuen mutta sen aika ei ole vielä käsillä. Ehkä ensi viikolla. Ehkä ensi kuussa. Ehkä ensi vuonna. Aika näyttää ja se on ihan ok. Ei mitään stressiä.

 

-Heidi

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *