Writer’s block
Tein tässä syksyn mittaa itselleni lupauksen että ensi vuonna kirjoitan enemmän. Tämä monta vuotta kestänyt ”writer’s block” pitää nyt rikkoa jotenkin meinaan oikeasti kyllä haluan kirjoittaa, pukea sanoiksi asioita, joita pohdin ja analysoin, hehkuttaa oivalluksista ja ahaa-elämyksistä, kertoa elämästä ulkomailla, kulttuurieroista, poikkeusoloissa ja muutenkin ihan vaan tästä perusarjesta, joka täällä ulkomaillakin on.
Toki olen kirjoittanut koko ajan mutta ajatus on aina katkennut, mikään ei ole loppuun vietyä vaan jutun pätkiä on siellä sun täällä levällään ilman ehkä sitä punaista lankaa, jota alun alkaen lähdin metsästämään.
Kirjoitin ennen paljon, myös työkseni. Ensimmäinen oma blogini alkoi pyöriä säännöllisesti vuonna 2011 ja sen jälkeen tuli kuvioihin myös monia muita blogeja ja lehtijuttuja. Mutta kun on kirjoittanut työkseen, monen paineen alla ja pakosta, niin mietin monesti että onkohan siinä syy ”writer’s blockiini” kun en saa kirjoittamiseen enää samaa flowta kuin joskus ennen.
Kaipaan tätä flowta sillä rakastan kirjoittamista, olen rakastanut pienestä pitäen.
Vaikka en ehkä loistanut kouluaikoinani äidinkielessä kympin arvosanalla, niin silti koin että minulla oli se kirjoittamisen taito tarinan kerronnassa ja luovassa ilmaisussa muulla tavoin.
Näin 45-vuotissyntymäpäivänäni mietin että paljon olen unelmiani elämäni aikana toteuttanut mutta yksi lapsuuden haave on vielä toteuttamatta, kirjoittaa se kirja.
Rehellisesti sanottuna, minulla on ollut kirjalle jo mahdollisuus mutta vetäydyin itse sen kirjoittamisesta, sillä aihe ja sen sisältö ei enää puhutellut minua niin paljon että olisin voinut ja halunnut uppoutua siihen täysillä.
Ja nyt keski-ikäisenä, ulkosuomalaisena, kolmen lapsen äitinä mietin että mikä se kirjan aihe voisi olla. Hmmm…
KESKI-IKÄ
Muistatko mitä ajattelit yli nelikymppisistä joskus silloin muinoin? Minä ainakin muistan meinaan nehän tuntui todella vanhoilta ja ikälopuilta.
No, en tunne itseäni vanhaksi enkä ikälopuksi vaan – niin kliseiseltä kuin se voi kuulostaa – naiseksi parhaassa iässä.
Ei tarvitse esittää enää mitään mitä ei oikeasti halua olla tai ole. Voi olla huoletta epätäydellinen ja keskeneräinen. Etätyö on mahdollistanut sen että voi käyttää lempivaatteita, villasukkia ja lököhousuja/legginsejä joka päivä, kuivashampoo pelastaa badhairdayt useimmiten. Rypyt silmäkulmissa eivät ole vanhuuden merkki vaan sen että vuodet on täytetty naurulla ja ilon aiheilla, otsakurtut taas ovat elämän viisautta meinaan kun on riittävästi maileja mittarissa niin väkisinkin sitä alkaa pohtimaan kaiken tämän juonta.
Ja olen vihdoinkin päässyt oikeille jäljille sen suhteen mikä minusta isona tulee – vaikka tiesin kyllä sen jo reilut 15 vuotta sitten mutta toteutukseen ja sen mahdollistamiseen vaadittiin hiukan aikaa, maailman muuttumista ja kokemusta.
Että näin.
ULKOSUOMALAISUUS
Asuin jo ennen lapsia lähes kymmenen vuotta ulkomailla, Sveitsissä, Hollannissa ja Englannissa. Ja hyvä niin meinaan kaikki se valmisti minua tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa olemme perheeni kanssa.
Muutimme nykyiseen asuinmaahamme Tanskaan mieheni työn perässä 1,5 vuotta sitten, eli hyvinkin keskellä koronaepidemiaa ja maailman ollessa hämmentävässä poikkeustilassa. Moni varmasti piti meitä hulluina mutta olimme niin päättäneet tämän tehdä vaikka yhtä sun toista haastetta matkan varrella oli ja on ollut.
Alunperin meidän ei edes pitänyt muuttaa Tanskaan vaan jonnekin aivan muualle mutta näin jälkikäteen kun miettii, niin kaikella on tarkoituksensa. Myös Tanskaan päätymisellä. Täällä on ollut hyvä asua ja olla lasten kanssa näinä erikoisina aikoina.
Jos en olisi jo saanut aiemmin kokemusta ulkomailla elämisestä ja asumisesta, niin nämä kaikki kokemukset olisivat saattaneet olla rankempia.
Käytännössä olin ensimmäisen vuoden nuorimpien lasten kanssa kotona, tuli kuukausien mittaiset lockdownit ja rakensimme arkemme omaan koronakuplaamme. Ulkoilut kuuluivat arkeemme ja päiväretket eri puolille Tanskaa autolla (onneksi tämä on pieni maa joten paljon ehtii nähdä päivässä) mutta sosiaaliset kontaktit olivat vähissä. Lapsille tämä oli rankkaa aikaa ja heistä huomasi kuinka paljon kaipasivat ikäistään seuraa vaikka keskenään tulivatkin hyvin toimeen.
Tämä kaikki lähensi meitä perheenä valtavasti sekä opetti arvostamaan asioita aivan uudesta perspektiivistä.
Sosiaalisena introverttinä en kaipaa paljon ihmisiä ympärilleni ja siksi minun on aina ollutkin helppo lähteä ulkomaille asumaan kun tiedän että en koe yksinäisyyttä vaikka yksin olisinkin. Mutta toki tämä oli aivan eri tilanne. Käytännössä oma perhe oli ainoa kontakti kenen kanssa vietin aikaa kuukausien ajan ja kyllä myönnän että kaipasin joskus ystävien kanssa kahvitteluja, tutustumista uusiin ihmisiin ja uuteen kulttuuriin heidän kauttaan.
Tätä nykyä lapset ovat päiväkodissa ja koulussa ja tanskankielikin on alkanut vääntyä lapsilla paremmin kuin meillä aikuisilla.
ÄITIYS
Kolmen lapsen äitinä sitä luulee jo olevansa kokenut tässä roolissa mutta ei, äitinä olemisessakin huomaa oman keskeneräisyyden ja joka päivä on oppimisen paikka. Mutta ehkä juuri se ettei yritäkään olla se täydellinen superäiti auttaa tässäkin.
Näin kulttuurien sekamelskassa mietin monesti miten tämä kaikki vaikuttaa lasten minäkuvaan, itsetuntoon, maailmankuvaan, identiteettiin ja miten he tulevat näkemään ja kokemaan omat juurensa tai juurettomuutensa.
Näistä asioista olen monesti halunnut kirjoittaa joten varmasti aiheeseen liittyviä tarinoita on tiedossa.
Muistan joskus opiskeluaikoina saaneeni tehtäväkseni kirjoittaa esseen kirjoittamisesta. Tämä muistui mieleen näitä rivejä naputellessani joten ehkä tämä taas tästä lähtee.
-Heidi-