Ladataan...

Minulla on ollut hirveä miettiminen, että minne hakisin opiskelemaan. Tai oikeastaan vaikeus päättää vaihtoehdoista, jotka kiinnostavat. Minulla on lukio englannin kirjoitusta vaille valmis. Jostakin syystä se englanti on vaan niin vaikeaa minulle. Kyllä minä pärjään esimerkiksi ulkomailla hyvin englanninkielen taidollani, mutta tuntuu, että yo-kirjotuksissa on ne kaikista monimutkaisimmat kielioppikoukerot. 

Varmaankin jostakin yläasteelta lähtien minulla on ollut haaveena päästä opiskelemaan oikeustieteelliseen. Tavallaan se haave on vieläkin, mutta se on tällä hetkellä aika kaukainen, sillä vauvan kanssa lukeminen niin haastaviin pääsykokeisiin voisi olla aika hankalaa.

Onneksi on muitakin minua kiinnostavia koulutuksia. Terveysala kiinnostaa minua aika paljon. Mietinkin, että jos opiskelisi ensitöikseen sairaanhoitajaksi, mutta hirveästi kiinnostaisi siitä vielä jatkaa eteenpäin ja opiskella hoitotieteitä. On vain hyvin epäselvää, miten tämä toimii. Eräs henkilö sanoi minulle, että pitää olla ensin korkeakoulututkinto ennen kuin voi hakea opiskelemaan sitä. Toinen henkilö taas sanoi, että riittää kun opiskelee lähihoitajaksi. Tämä samainen henkilö sanoi myös, että jos kuitenkin haluaa ensin opiskella, sairaanhoitajaksi, niin sitten yliopistossa ei tarvitsisi opiskella kuin maisteriopinnot. Olen aika pihalla, että miten se nyt sitten menee todellisuudessa. Osaako joku kertoa?

Näiden lisäksi, mietin jossakin vaiheessa myös, että olisi ihanaa olla toimittaja, olin jossakin vaiheessa harjoittelussa paikallislehdessä. Sitten mietin, että haluaisinko tehdä sitä pidemmän päälle, vaikka harjoittelussa olikin ihan kivaa. En ehkä ainakaan haluaisi olla lehden toimittajana. Niimpä mietin myös medianomin uraa, mikä olisi ehkä hieman enemmän minua kuin pelkkä journalismin opiskeleminen yliopistossa. Näihin aloihin en kyllä ole ihan perusteellisesti tutustunut, että en sitten tiedä mitä se todellisuudessa on. 

Toiveena olisi opiskella ensin monimuotona, että saisi olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa, kun on niin pieni vielä. Sairaanhoitajaksi ainakin voi opiskella monimuotona, onneksi.

 

Ladataan...

En siis tehnyt koirankakasta suklaamoussea. Piristin sillä päivääni koirankakkaepisodin pääätteeksi.

Koiran kakkaamisesta lenkillä on monenlaisia mielipiteitä. Olen ollut monena kesänä kaupungilla puutarha hommissa, mihin on liittynyt myös mm. katujen siistinä pitoa. Oma mielipiteeni on se, että on mukavampi ne kakat on siellä ojassa kuin helteellä muhinut koirankakkapussi tienreunassa kerättävänä - monesti kun niitä pusseja ei saada roskiin asti. Sitä paitsi eikös se ole luonnollekin ystävällisempää, että ne kakat on siellä ilman pussia, kuin se muovisen pussin kanssa. Ei tietysti ole kiva polkaista kävellessään hajupommiin. Koiran ulkoiluttaja voi mielestäni potkaista sen kakan ojaan ja jos se ei ole aina mahdollista kuten varmasti suurissa kaupungeissa, niin sitten se kerätään ja viedään se pussi sitten ihan roskiin asti!

Mulla sattui eilen sellainen tilanne, että oltiin Stellan ja Eleonoran kanssa vaunuilemassa ja Stella hyvin harvoin kakkaa lenkillä, mutta nyt se sattui sitten kakkaamaan ja juuri sellaisessa paikassa, että sitä ei voinut potkaista ojaan. Oltiin jonkin matkan päässä kotoa. Katsoin taakseni, että mihin se koira nyt oikein jäi ja kakallehan se oli jäänyt. Ajattelin, että käyn sen siitä keräämässä kunhan mies tulee kotiin, eikä siitä ollut edes kovin pitkä matka meille kotiin. Tämä ei kuitenkaan ilmeisesti käynyt lähellä asuvalle rouvalle, joka hakkasi ikkunaa niin kovaa, että mietin, että kohta tuo ikkuna menee rikki. Hän vaikutti hyvin hyvin vihaiselta. Rupesin vain miettimään, että olisiko minun pitänyt hänen mielestään kerätä se kakka paljain käsin Eleonoran seuraksi vaunuihin vai viedä vajaa 4kk tyttö yksin kotiin ja samoin tein tulla se kakka keräämään pois... En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Noh, odotin, että mieheni tuli kotiin ja kävin keräämässä sen pökylän viimeistä tahraa myöten. Toivottavasti rouvalla on nyt hyvä mieli.

Koomista, että halusin tällaisen kakkaepisodin jälkeen piristää itseäni suklaamoussella. Käytin taloussuklaan sijaan Fazerin sinistä ja tulipa kyllä aika makeaa!

Mitä mieltä te olette koiran kakkaamisesta lenkillä?

Ladataan...

Ajattelin kertoa teille synnytyskertomukseni, kun se jostakin syystä on nyt pyörinyt paljon mielessäni. Se ei mennyt ihan niinkuin olin ajatellut, ei siis tosiaankaan. Minähän ajattelin, että komplikaatioita voi tulla, mutta että miksi ei minun synnytykseni voisi mennä normaalin kaavan mukaan, kuten monilla. Yleensä olen pessimistinen, mutta jostakin syystä päätin olla kerrankin optimisti.

Menin sairaalaan rv41+3. Synnytys oli tarkoitus käynnistää yliaikaisuuden, että raskausmyrkytys epäilyn takia. Synnytykseni käynnistettiin sinä päivänä, tiistaina. Aloitettiin ballongilla ja heti asentamisen jälkeen alkoi supistukset ja kovat kivut. Ne jatkuivat samanlaisina seuraavaan aamuun asti, jolloin läkäri totesi, ettei minkäänlaista edistystä ole tapahtunut. Olin pettynyt ja tuskastunut.

Aloitettiin lääkkeellinen käynnistys ja supistukset jatkuivat. Käytiin joka lääkkeeen jälkeen kävelemässä sairaalan alueella. Ei auttanut. Illallakaan edistystä ei ollut tapahtunut. Olin väsynyt ja ärsyyntynyt ja halusin vain pois sairaalasta, kun ei mitään kuitenkaan tapahdu, eikä öisin lääkkeitä anneta. Se ei ollut kätilöiden ja lääkärin mielestä hyvä idea, koska verenpaineet olivat todella korkeat. Sain kuitenkin luvan lähteä, sillä tätini asui 500m päässä sairaalasta. Ei ehditty ollan kovin pitkään tätini luona kun supistuksia alkoi tulla kahden minuutin ja minuutin välein. Mentiin sairaalaan ja sain taas kipupiikin, että saan hetken nukuttua.

Torstaiaamuna lääkäri totesi, että edistystä on tapahtunut sen verran, että saadaan juuri ja juuri kalvot puhkaistua, ja sitten pitäisi alkaa tapahtumaan. Siirryttiin synnytyssaliin ja kalvot puhkaistiin. Oksitosiinitippa laitettiin myös ja sekös se vasta kipeitä supistuksia aiheuttikin. Ilokaasusta ei ollut mitään apua, kuten ei myöskään tenssistä. Aloin olla iltapäivstä turhautunut kuten myös miehenikin. Mutta ei... Jatketaan vain näin. Illalla kivut alkoivat olla niin pahat, etten voinut olla missään asennossa, suihku hieman helpotti. Aloin oksentamaan ja olo oli kipujen lisäksi muutenkin huuono. Olin saanut infektion. Mikään ei pysynyt sisällä. Alkuyöstä kuume nousi 39 asteeseen ja tulehdusarvot nousivat kovaa vauhtia. Aamuyöllä sain epiduraalin.

Perjantaiaamuna edistystä alkoi tapahtumaan,, mutta hyvin hitaasti. En enää erottanut supistuksia, vain tasaista kovaa kipua. Miten sellaisessa tilnateessa voisi edes synnyttää...? Mutta jatkettiin vain odottelemista ja oksitosiinia lisättiin. Tätä jatkui sen aikaa, että työntekijöiden vuorot vaihtuivat. Tämän jälkeen kätilö otti minut tosissaan. Avautuminen jumittui 9 senttiin eikä siitä edennyt. Lisäksi sain kovan kivun oikealle puolelle kylkeeni. Tuntui, että voi vain sätkiä kivusta. Lopulta lääkäri päätti, että tehdään kiireellinen sektio. Tästä päätöksestä meni muutama minuutti ja vauvan sydänäänet romahtivat. Muistan lääkärin sanat, jotka menivät suurinpiirtein näin: ´´nyt on kiire, hätäsektioon!´´ Huone täyttyi hoitajista, osa hieman panikoi. Matka leikkaussaliin oli töyssyinen, sillä sänky törmäsi vähän väliä johonkin. Ehdin ajatella, että me molemmat kuollaan nyt. Leikkaussalissa anestesialääkäri ehti esitellä itsensä ja nukahdin. Kaikista pahin hetki oli se kun heräsin matkalla heräämöön ja ihan paniikissa yritin huutaa, että selvisikö se. ''Selvisi'', kuulin ja nukahdin taas. 

Klo 18:10 syntyi rakas tyttäremme pitkän rulijanssin jälkeen puuromaisesta vihreästä lapsivedestä infektion saaneena, mutta muuten terveenä.

Pages