Tunteiden sekamelska
Ystävä, sielunsisko ja – veli. Sydänystävä. Kuuntelija. Lohduttaja. Niitä kuvataan monilla adjektiiveilla.
Toisilla niitä on paljon ja toisilla vähän, joillain ei yhtään. (Tai kai niitä on, ainakin haluaisi olevan). Tai sitten ei vain ymmärrä että sellainen on.
Voiko ihmisen tuuliviirimäisyys, mielenkoukerot ja liian nopeasti vaihtuvat mielialat vaikuttaa siihen kuka pysyy vauhdissa mukana ja kuka ei?
Toisille sun omana itsenä oleminen tuntuu olevan isoin ongelma. Ensin sanotaan, että ihanaa kun olet aito. Sitten sä päästät irti kaikista verkoista jotka sua vähänkin pidättelee ja ollaan tuloksessa, olet mukamas riitaa haastava ja kiukutteleva.
Vai laitetaanko ne asiat sun päähän ja yritetään tehdä susta hullua?
Joillekin ei vaan sun nopeasti vaihtuvat mielialat sovi. Sanat ja teot ei välttämättä aina kohtaa koska sun päässä on paljon asioita, kysymyksiä ja kenties olet jo unohtanut mistä tuli 10minuuttia sitten puhuttua. Liikaa. Liikaa ajateltavaa ja mietittävää.
Konflikteihin joutuu väistämättä, vaikka tarkoittaisi vain hyvää. Artikuloinnissa puutteita, asiat tarkoitetaan erilailla kun ne ymmärretään. Ilmeisesti toisia ei vain ole luotu kokemaan pitkiä ja kestäviä ystävyyssuhteita.
Se on nyt muutamaan kertaan koettu. Tuntuu, että kaikilla muilla on sydänystävä kenelle murheet ja ilot vuodatetaan. Mullakin on ollut, ne suhteet vaan jotenkin aina kuihtuu kasaan. Kavereita ja hyvänpäivän tuttuja on vaikka muille jakaa. Tai ehkä sitä ei vain osaa pitää huolta niistä suhteista. Kai se on vaan laiskuutta ja saamattomuutta ettei yhteyttä pidä, odottaa että jos kukaan muukaan ni miksi itsekään?
Erakoituu tahtomattaan ja sitten itkee sitä paskaa elämää kun ei ole ketään kelle vuodattaa ne päässä olevat asiat.
Ja on aina yksin.
Ei sitä omaa miestäkään viitsi aina vaivata ongelmilla, joita tuntuu löytyvän joka mutkasta. Facebookin mukaan +600 kaveria, tuttua, puolituttuja, työkaveria ja kavereita vuosien takaa. Jokaisen tietää ja heidän tekemisiään seuraa, mutta enhän mä edes ”tunne” kaikkia!? Silti niitä ei halua poistaa ystävistä, koska näyttäähän se nyt hyvältä että tuntee jonkun ison tyypin.
32 ikävuoteen mennessä on elämä jo sellainen sekamelska etten yhtään ihmettele jos vauhdissa ei pysy. Nopeat liikkeet on näyttäviä ja asioiden murehtiminen uuvuttavaa.
Varsinkin jos niitä vatvoo, kääntelee ja vääntelee.. Yrittää löytää ymmärrystä asioihin mitkä ei vaan omaan päähän sovi. Esimerkiksi se kuinka oma äitini on ottanut elämästään hatkat ja jättänyt perheensä lähtien toisen miehen matkaan toiselle paikkakunnalle, ihan tiettekö tosta noin vaan. Jättänyt miehensä omakotitaloon maksamaan lainoja. Tyttärensä jättänyt vailla selitystä. Entäs lapsenlapsi? No ei tollasta mummia tarvita. Lopputuloksena. Viha ja helpotus siitä kuinka kyseinen ihminen on vihdoin tehnyt oikein elämässään ja osannut mennä kauan pois.
Melkosia ”oksennuksia” nää tekstit.