Mitä minä olen oppinut

Ihminen elää täällä kerran, kulkee halki elämänsä mutkaisten teiden, valitsee tien risteyksissä toisensa perään, valitsee sen väärin useammin kuin kerran, ja lopulta vaipuu ikuiseen uneen, lähtee viimeiselle matkalleen, ja vaikka taakse jäisi suuri joukko rakastavia lähimmäisiä suremaan tai vaikka sinne ei jäisi ketään, lähtee hän tälle viimeiselle matkalle aina yksin. 

Elämä on helppo kadottaa maalliseen, se on helppo unohtaa arjen pieniin mutkiin, työntää kivien taa odottamaan parempaa hetkeä sen käsittelyyn ja yrityksiin ymmärtää. Mutta jonakin päivänä se on kohdattava, se heittäytyy silmille pelottavana ja suurena, mutta kuitenkin niin pienenä. Jos meidän tuntemamme universumi on vain pieni hiekanjyvä suuressa tyhjässä aineettomuudessa, kuinka pieni onkaan yksi elämä? Se on erikoinen juttu; itselle niin pienet ja arkiset asiat ovat suuria ja tärkeitä, mutta kauempaa katsottuna ne ovat aivan yhdentekeviä, itseasiassa niin pieniä, että ne ovat jo aikoja sitten painuneet unohduksiin. 

Näitä ajatuksia olen pyöritellyt halki pimenevän syksyn ja lyhenevien päivien. Olen ollut paljon yksin, jotakin missä en ole ikinä ollut kovin hyvä. Yksinollessani tunnen kiertäväni loputonta kehää nyrkit tanassa otellen ottelua, josta en koskaan saa sitä kirkkainta palkintoa. En itseasiassa minkäänlaista palkintoa, päädyn aina viimeiseksi ja jään lattialle makaamaan hakattuna. Voitte arvata, että olen useammin kuin kerran vaipunut syvään ahdistustilaan näistä asioista. Tähän oman osuutensa tuo toki se, että menin töihin yritykseen, joka ei merkitse minulle mitään, ja näin ollen kriisi oli valmis. Kriisi siitä, että sillä mitä teen, ei ole minkäänlaista merkitystä, eikä vaikuta yhdenkään elävän sielun elämään merkityksellisesti. 

Olen ihminen, joka elää merkitykselle. Minulle merkitys itsessään on aina ollut tie, totuus ja elämä. Se että teen jotakin tarkoituksenmukaista elämälläni, vaivuttaa minut levolliseen uneen iltaisin ja herättää minut hymyillen seuraavana päivänä. Nykyisessä työssäni minusta tuntuu kuin sieluni olisi murskattu pieniksi siruiksi, jotka iltaisin kaivautuvat silmäluomieni alle aiheuttaen tuskaisten kyynelten ehtymättömän virran. Olen taas oppinut itkemään ääneen kuin pikkulapsi.

Olen pahoillani siitä, että ensimmäinen tekstini meni näin synkäksi. Jos jotakin hyvää olen tästä pimeästä syksystä löytänyt, niin on se se todellisuus, jota ei hallitse sosiaalinen media, vaan tietoinen läsnäolo. Läsnäolo ja asiat, joita oikeasti haluaa tehdä. Varmuus siitä, ettei puhtaasti kaupallinen ura ole minua varten, että työskentely jonkun alaisena ei myöskään ole minua varten. Minun on luotava jotakin muuta, luotava jotakin itse, jotakin, joka toteuttaa tarkoitustani. 

Tämän oivallettuani minun on ollut helpompi hengittää. Nyt pystyn kohtaamaan elämänikin paremmin, muistamaan, että sen muuttamisesta vastaan minä. Kai vielä tulee sekin päivä, kun olen iloinen siitä että kävin tämän kaiken läpi tänä synkeänä syksynä. 

Ja mikä on kaikista tärkeintä mitä olen oppinut? Vaikka monet rakastavat läheisevät eivät pääse mukaan viimeiselle matkalle, ovat he aivan korvaattoman arvokkaita täällä pimeässä harhailessa, etsiessä ja löytäessä. Rakkautta ei kuitenkaan voita mikään, ei ahdistus eikä pelot. Sillä onhan se suurin. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *