Pelko, sitoutumiskammo – yksinäisyyden sukupolvi

Elämme aikaa, jolloin yksinhuoltajien määrä kasvaa exponenttiin. Elämme aikaa, jolloin vanhemmuudesta on tullut suorittamisen ja etsinnän aikaa. Olemme menettäneet elämän hallinan tai ainakin toivon sen hallinnasta. Olemme sukupolvi, joka uskoo uhkiin, epätoivoon, varautuneisuuteen ja jatkuvaan taloudenromahtamisen mahdollisuuteen. Elämme koko ajan pelossa ettemme riitä. Elämme sen uhan edessä että pätkätöiden keskellä emme voi taata riittävää tulotasoa itsellemme ja perheellemme. Näin saatamme jopa jättää toteuttamatta haaveen omasta kodista, lapsista ja sitoutumatta löytämäämme kumppaniin. Pelkäämme että jokainen mahdollisuus on uhka menettää kaikki minkä olemme tähän asti saavuttaneet. Samalla menetämme liikkumismahdollisuuden omassa elämässämme, emmäkä uskalla tarttua mahdollisuuksiin, joita elämä eteemme tuo. Emme esimerkiksi uskalla sanoa toinen toisillemme että tarvitsemme toisiamme; ihmisinä, rakkaimpina ja lähimmäisinä. Koska pelosta on tullut kansallispolitiikkaa ja kansalaisista pelon kanssa kauppaa tekeviä kapitalisteja. Näin joudumme koko ajan ahtaammalle. Joudumme irtatumaan uskostamme ihmisiin, luopumaan toivosta ja unelmista, sillä pelkäämme, että paneutuessamme johonkin ihmisläheisempään, kauniiseen ja lempeään saatamme menettää tarkaavaisuutemme ja siten menettää mahdollisuuden kestävämpään toimeentuloon. 

Saman aikaisesti kun ihmiset menettävät uskon pehmeisiin arvoihin, mahdollisuuksiinsa ja toivon unelmiinsa valtio ajaa alas hyvinvointi yhteiskuntamme arvopilareita, joiden varaan olemme rakentaneet koulutuksen, vanhuuden, sairaanhoidon, terveyden, nuoruuden, aikuisuuden ja perheet, ihmisten ja perheiden mahdollisuuden toimia yhteiskunnan vankkumattomana osina ja ahkeroida valtion kassaan killkinkejä, joiden varassa jatkamme yhteiskunnan ylläpitoa sekä hyvinvointia. Pikku hiljaa joka paikassa alkaa olla aukkoja joiden korjaamiseen ei enää riitä hyvänsuopuus tai hyväntahtoisuus. He jotka voivat huonosti alkavat voida vielä huonommin, eikä heille ole paikkaa johon mennä pyytämään apua tai anomaan paikkaa, jossa saada hoitoa ja turvaa. Samalla kun pelot kasvavat ja yhteiskunnan hyvinvoinnin pilarit kaatuvat, ihmiset muuttuvat kovemmiksi toinen toisiaan kohtaan eivätkä enää uskalla kohdata tai katsoa toisiaan suoraan silmiin. Ihminen menettää kyvyn inhimillisyyteen, sillä pelätään että itse menettää jotain tai jää kiinni jostain mikä on epänormaalia, väärin, outoa tai muiden silmissä epäilyttävää. Kuvitellaan, että inhimillisyydestä on tullut heikkous.

Nykymaailmassa heikkous on kirous ja heikkoudeksi luokitellaan kaikki mikä viittaa pehmeyteen, lähimmäisyyteen, lempeyteen, kohtaamiseen ja rakkauteen. Halutunkaltaisesta elämästä ja unelmista syntyy paradoksi, jolloin joudutaan pelkäämään mahdollisuutta, että joku sanoo naismaiseksi, homoksi, nynneröksi tai miksi tahansa, joka viittaa siihen että on menettänyt kasvonsa tai pelin, jossa me olemme nappuloita, jotka voivat voittaa pelin ainoastaan olemalla toistaan kovempia ja keksimällä mahdollisimman hyviä keinoja heikkojen karsimiseen pelistä pois. Olemme muuttuneet tietokone pelien hahmoiksi, jotka pyrkivät voittamaan toinen toisensa millä hinnalla hyvänsä. (enkä tuomitse pelaamista sinänsä, vaan rakennan metaforaa tekstiäni varten) Näemme kaiken neliömäisen ruudun läpi ja kuvitelemme, että kaikki mitä siinä ruudulla on on osa peliä, jota me itse olemme muokkaamassa ja rakentamassa. Tämän kuvitelman sisällä me pyrimme voittamaan tallomalla jalkoihimme tai astumalla yli kaiken sen jonka koemme uhkaavaksi, pelottavaksi ja oudoksi sen mittapuun mukaan jossa me itse elämme. Näin kaikki mikä on oman piirimme ulkopuolelta naapurikaupungeista, naapurimaista, toisenlaisesta perheistä, erilaista seksuaalisuutta edustavista yhteisöistä, toisenlaisien ruumiiden sisällä, erilaisilla ideologioilla varustettuja kuuluvat siihen piiriin. Kaikki se mitä me emme ymmärrä sitä vastaan me nousemme taistoon ja heidän vuoksi nousemme parrikaadeille puolustamaan omaa ja ainoaa oikeaa tapaa elää ja nähdä tämä maailma. Näin me menetämme ihmisyyden, elämisen arvokkuuden ja syöksemme itsemme pelon, tuskan, surun ja kylmyyden aikavyöhykkeelle, kuin jollekin toiselle rinnakkaistodellisuudelle.

Haluan sanoutua irti tämän kaltaisen rinnakkaistodellisuuden kauhukuvalta. Haluan kirjoittaa maailmalle rakkautta, oikeutta elää, olla ja omistautua ihmisyydelle, lempeydelle, lähimmäisyydelle ja omanlaiselleen erilaisuudelle mitä kukin yksilö ja persoonaa itsessään kantaa. Ihmisyys on jalotaito tukea,  välittää, kohdata ja tulla rakastetuksi sellaisena kuin me kukin olemme.