Punainen sohva ja kirkkaankeltainen auringonkukka

Luen Jokisen Eevan; Aikuisen arkea, joka on tämän syksyn ensimmäisen kurssin ensimmäinen kurssikirja. Availen kirjaa innostuneena, luen otsikoita, sisällystä ja takakantta. Odottava olotila kasvaa, sillä nautin opiskelusta. Mutta tässä kohtaa jään väkisinkin miettimään arjen merkitystä, niin edellisen postauksen merkeissä, kuin tämän päiväisen ensisijaisen ajatuksen merkeissä. Ajattelen maailmalle lähetettyä hymyä, joka kiertää maapallon ympäri, ja palaa lähettäjänsä luokse takaisin. Hymyn tilalle voisi vaihtaa useammankin atribuutin; hyvyyden, rakkauden, ilon – kaikkien nuiden pitäisi palata hindujen ja budhhalaisten oppien mukaan karmana takaisin lähettäjälleen. Paluun pitäisi tapahtua myös hymyn idealogian mukaisesti. Näin ollen arki olisi hyvän lähettämistä eteenpäin ja sen vastaan ottamista, silloin kuin sitä vähiten odottaisi. Näin ollen arjessa kulkiessa hymy huulilla, kohteliaasti, herkkänä lempeille ajatuksille ja teoille voisi saavuttaa harmonisen elämän – harmonisen ja ystävyyden täyttämän arjen, jossa vastoin käymisiä kohdatessa jaksaisi sen ajatuksen voimalla mitä hyvää itse on osannut ja kyennyt lähettämään eteen päin.

Mutta mitä onkaan arki? Miten sen voisi jaotella tai  minkä nimityksien sisään voisimme rakentaa arjesta kantavan kuvan. Jokinen ilmaisee tutkimuksessaan saman mihin muutkin tutkijat ovat päätyneet, että ”arki on kaikilla, mutta sitä ei saa kiinni”. Miksi sitä sitten ei saa kiinni, siksi että me miellämme arjen rutiinien ja samankaltaisina toistuvien päivien verkostona. Toisekseen siksi, että maailman meno on aikojen saatossa muuttunut niin, ettei sen kaltaisen toistuman varaan voida enää rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikki rakenteet ovat muuttuneet pätkittäisiksi, kokonaisvaltaisiksi ja jatkuvaa läsnäoloa vaativaksi. Me emme enää elä maasta, maan ajasta emmekä suurperheissä, joissa jokaisella sukupolven edustajalla on tila – tilaa antaa, saada ja elää yhteydessä toinen toisiimme.

Maan ajassakaan eläminen ei kuitenkaan poistanut sattuman mahdollisuutta. Sillä sattuma on vakio, sen määrä on vakio ja se on osa arkea. Vakio siksi että se on vääjäämätön tapahtuma, kun kyseessä on elämä ja kaikki sen erilaiset osapuolet, mahdollisuudet ja samalla aikasektorilla kulkevat subjektit. Ihminen ei voi käsikirjoittaa säätä, aikataluttaa tapahtumia oman piirinsä ulkopuolelta vaan jokainen, kuten hymy vaikuttaa jokaiseen kohtaamaansa tai perhosen siiven isku vaikuttaa alkuvoimana eteenpäin. Aina on olemassa tila, paikka, aika ja sattuma, jotka määrittelevät ihmisen arkea siten, ettemme ole aina mahdollisia päättelemään sen suuntaa saatikka sen aikatalua, siihen nähden mitä olemme tekemässä. Tänään vesijohto saattaa olla jäätynyt, emmekä pääse suihkuun kotona. Tänään on saattanut sataa niin paljon vettä, että normaali alikulkusilta, jota olemme käyttäneet on tukossa ja joudumme kiertämään toista tietä. Tänään kahvinkeitin saattaa mennä rikki emmekä saakaan keitettyä kahvitauko kahvia vaan joudumme hakemaan sen naapuri kioskilta tai kahvilasta. Väitämme että nämä hetket rikkovat arjen.

Ajattelemme että sattumien edessä meidän arjestamme on tullut epätavallista tai epänormaalia. Väitän toisin. Väitän, että me emme ajattele sattumaksi kynän katkeamista juuri siloin kun juuri se ihana, suloinen, nainen toimistosta jossa olemme kävelee ohi tai muste loppuu juuri silloin kun olemme allekirjoittamassa juuri sitä asiakirjaa, johon emme itse ole kovin tyytyväisiä tai emme haluaisi sitoutua. Ajattelemme ettemme olleet tarpeeksi tarkkoja, emme toimineet työhön kuuluvalla tehokkuudella tai siihen kuuluvalla asiantuntemuksella, jolloin emme ole tarkistaneet sitä tai tätä pientä asiaa, josta jokin pieni tapahtuma tässä tärkeässä tilanteessa oli kiinni. Ajattelemme, että olimme heikkoja, olimme ihmisiä, olimme tuntevia ja tarvitsevia yksilöitä. Mutta jos jäämme tarkemmin ajattelemaan erilaisia tilanteita, kuten ihastumista toiseen toimiston työntekijään, niin onko se väärin. Kuinka tärkeää on työpaikkaromanssia koskeva tabu, sillä saattaahan olla, että juuri tuo ihminen on se ihminen, suuri Hän, kenet sinun on ollut tarkoitus tavata koko elämäsi ajan. Toisekseen minkälaisen röntgenkatseen tarvitsisitkaan tietääksesi että kynässä on juuri tällä hetkellä katkeamassa terä. Miten siis tilanne, joka voisi muuttaa elämäsi, antaa sille lisää sisältöä tai jopa pelastaa sinut tilanteesta johon et halua, olisi arjesta poissa. Tuo ns. sattuma olisi osa arkea, jonka kautta elämästäsi saattaisi syntyä jotain uutta jopa jotain ihanaa, jos ajatellaan parisuhteita. Sattuma olisi myös se asia, joka kertoisi oman arkesi tilan, mutta sitä ei voida erottaa arjesta jossa suunnistat, sillä tuo arki on ollut olemassa ja tieto siitä mitä tarvitset on ollut sisälläsi koko ajan.

Olemme tilanteessa, jossa päädymme miettimään arjen ja sattuman todellista eroa. Onko sattuma erotettava arjesta siksi, että se saattaa näyttää uuden suunnan, muuttaa tapahtumien kulkua tai osoittaa puutteet, kaipuun ja jokin olennaisen merkityksen, jota emme muuten olisi kyenneet näkemään. Elämä jossa ei ole sattumia on täysin mahdoton. Elämä jossa sattumien minimoimiseen käytetään kaikki resurssit mitä käytettävissä on väsyttää ja polttaa loppuun eläjänsä. Miten siis voisimme saavuttaa arjen, jossa todennäköisten sattumien ilmaantuminen pysyisi mielekkään elämän piirissä. Tähän tarvitsemme hymyn teoriaa siitä kuinka se kiertää maailman ympäri palatakseen takaisin lähettäjälleen. Laskeutuessamme omaan elämäämme, siihen arkeen jonka me olemme itsellemme rakentaneet, silla jokainen meistä on näin tehnyt. Me olemme hyväksyneet työpaikan, johon olemme sitoutuneet, joko rahan ja elannon ansaitsemisen nimissä tai puhtaasta intohimosta. Olemme asettuneet asumaan vuokralle, ostaneet oman talon tai osakkeen tai valinneet asunnottomuuden, sen mukaan mikä meistä on ideologiamme mukaan ollut oikein. Olemme tehneet lapsia, menneet naimisiin tai elämme yksin ilman sitoumuksia, mutta me olemme valinneet tilamme jossa olemme. Jopa pyrkiessämme muutokseen, tietoisesti valitsemme tien jota kohti kuljemme. Näin olemme siis päätelleet että arki on se missä me elämme, kaikkine niine sattumuksine joita koemme, mutta myös niine toiveinemme kaipauksinemme joita kohdin kuljemme ja jonka eteen teemme työtä. Elämme arjessa sattumuksien voimin.

Tunteaksemme elämän mielekkääksi, jokainen ihminen kaipaa hymyä, kohtaamisia, läheisyyttä ja rakkautta. Jokaisten yksilöden välille voi syntyä kohtaamisia – pieniä ja suuria – niiden merkitys on siinä kuinka otamme ne vastaan. Ollessamme peloissamme ja arkoja, emme kiinnitä huomiota niihin kohtaamisiin jotka nostavat nämä tunteet voimakkaammin esille, vaikka kyseessä olisi vain erilaisuuden näkeminen, jolloin kyseessä ei olisi toisen ykislön kautta kohdattava uhka vaan vain toisen ihmisen kohtaaminen erilaisuuden nimissä. Tilanteissa joissa olemme avoimia, voimme hyvin ja olemme itse täynnä hymyä meidän on todella helpo kohdata muita ja nähdä kohtaamiset mahdollisuuksina. Kohtaamisten periaattelliset erot eivät kuitenkaan ole se nimittäjän jota etsin. Etsin olotilaa, jossa voimme jakaa hyvää toinen toisillemme. Tähän olotilaan kukin meistä pääsee ominkeinoimme. Itseni kohdalla kysymys on maadottumisesta, omantilan puhtaana pitämisestä ja pelkojen ja epävarmuuden voittamisesta. Uskona näin olevan muillakin, koska uskon, että pelot ja epävarmuudet ovat kaikille yhteisiä, jokaisella oman persoonan mukaisia. Kun saavutamme tuon tilan, jossa olemme kykeneviä kuuntelemaan – niin sisäistä itseämme kuin ympärillä olevien toisten ihmisten itseä – olemme kykeneviä antamaan jotain hyvää, jotain pientä itsestämme, kuten hymyn tai hyvän teon eteenpäin vietäväksi vastaan tulevalle tuntemattomalle tai hyvin läheiselle lähimmäiselle. Näin aloitamme luonnollisen kierron, jonka kautta itse tulemme saamaan jotain takaisin – tosin mitä vähiten ajattelemme palkanmaksua sitä syvemmän ilon saamme teosta jonka lähetämme eteenpäin. Tässä olemme juuri siinä tilassa minkä voisin kuvailla sanalla elämän flow. Olemme sitä mitä lähetämme ja saavutamme sen minkä jaamme. Hengitämme elämää.