Tuhoaako markkinavetoisuus intohimon työstä?
Elämme maailmassa, jossa yksilöllisyys näyttäytyy moninaisemmin kuin koskaan ennen. Aikaisemmin oli, vain me ja ne muut, jotka ovat jollain tavalla erilaisia ja siten ulkoistettavissa (tai perheiden ja sukujen sisällä piilotettavista). Ulkoistaminen tietenkin tarkoitti sitä, että tämä erilainen jollain tavoin viallinen suljettiin johonkin laitokseen ja näin syntyi perhettä ja koko sukua koskeva häpeä. Nykyään näille asioille on nimiä ja harvemmat niistä ovat todella häpeällisiä tai edes mielisairauteen tai mielenvikaisuuteen viittaavia. (Henkilökohtaisesti voin puhua vaikka epilepsiasta, seksuaalisuudestani jopa erityisherkkyydestä tai sen ominaisuuksista, joilla maailmaa koen.) Mutta kun katsomme yksilöä, voimme huomata, että meillä kaikilla on jokin ominaisuus, joka tekee meistä persoonan ja samalla erottaa meidät toisista. Aina on olemassa minä ja hän, joilla erotumme toisistamme jo pronominien tasolla. Tämä on ihmislähtöinen asetelma.
Toinen asetelma on maailmantalous, joka määrittelee oman valtiomme paikan globaalissa mittakaavassa. Nämä mittausmekanismit taas määrittelee valtion sisäisen talouspolitiikan. Talouspolitiikka taas määrittelee työnarvon, työntekijän sijainnin arvolaskelma taulukossa sekä ajan rahassa. Tämä asetelma kertoo siitä kilpaiuhenkisyydestä jolla pyöritämme ammattivoimaista ja osaavaa henkilöstöä työtehtävissä ja työn eri kentillä tässä piskuisessa Suomen maassa, jossa elää pieni työtä tekevä ja pelkäämätön kansa. Jokainen meistä arvostaa työtä, kulttuurisista tai muista erilaisista lähtökohdista piittaamatta, meistä jokainen haluaa tehdä työtä, josta pitää, jonka osaa ja josta nauttii. Kun löydämme alamme, mielellämme teemme sitä vaikka läpi koko elämämme.
Nykytrendi on pyrkiä työpaikalla tavoitteellisuuteen, toisinaan se jopa ajaa työntekijöiden hyvinvoinnin edelle. Vaikka näin pyritäänkin yhteiseen tavoitteeseen, se ei täysin poista kilpailua ja kilpailuhengen nostattamista työilmapiirissä tavoitteellisuuden, markkinatalouden, jatkuvan tavoitettavuuden sekä projektien kiireellisyyden ja kyhytkestoisuuden vuoksi. Markkinatalous kaappaa kaiken ja se ei aina tuota pelkästään hyvää eikä eteenkään helpota työntekijän eikä nykyään edes opiskelijan tai syystä jos toisestakaan kotona olevien elämää. Totta kai se tuottaa hyvääkin, siinä mielessä, että talous pysyy ruodussa ainakin valtion tasolla paremmin ja saadaan rahaa esim. yliopistoille, mutta samalla se heikentää niiden jaksamista, jotka mukana joutuvat juoksemaan. Toisin saattaa olla ns. firmoilla, jotka ovat tulosvastuullisia ja tekevät työnsä yhteisen makkinavetoisen maailman eteeen ja toisille firmoille. Sitä en mene sanomaan, että se helpottaisi työntekijän asemaa, ellei sitten rahassa mitata ns. palkkioiden yms. kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että siinä kohtaa firma ikään kuin omistaa työntekijänsä ja taman ajan ja kokonaistyöpanoksen. Tässä puhun siis rakenteellisesta yhtiöstä, jonka eteen työntekijä tekee työtä. Tämä niin sanottu rakenteellinen yhtiö ei ole kenenkään henkilöitymä vaan kuvaa ainoastaan sitä miten yhtiöt kilpailevat, kilpailuttavat ja hyötyvät toinen toisistaan ja siitä markkinapääomaa, josta koko kilpailu syntyy. Tämä näennäinen yhtiö on kuitenkin paperilla, tietokoneilla, laskentakaavioissa, tämä näennäisesti olemassa oleva organisaatio työllistää ihmisiä, tuottaa markkinoille hyödykkeitä ja laskee ihmisarvon hyödyllisyyden nimissä. Todellisuus tietenkin on, että rakenteellisia yhteiöitä johtaa ihminen, niissä työskentelee ihminen ja nämä yhtiöt on ihminen keksinyt, mutta kaaviot, tietokoneiden laskentapylväät, työn koneellistuminen ja jatkuva tuoton laskeminen on epäinhimillistänyt työn ja sen tuottaman tuotteen merkityksen.
Näin on unohdettu ihminen ja ihmisyyden perusarvot. Työn jatkuvassa muutoksessa ja työnkuvan koventumisessa jääkin vain kysymys siitä miten työaika mitataan, kuinka vapaa-aika suhteutetaan edelliseen ja miten ja minkälaisia palkkioita, bonuksia yms. työntekijällä on mahdollista saada. Samalla kun ihminen joutuu venymään näyttääkseen kuinka hyvin sopeutuu siihen maailmaan, jossa ollaan 24/7 mukana ja tavoitettavissa puhelimitse ja erilaisten muiden teknistenlaitteiden välityksellä. Eteenkin jo/kun vastausta odotetaan siinä silmänräpäksellä kun oma viesti on lähetetty eetteriin. Itse olen sitä mieltä, että meileihin ja tekstareihin tai wats appeihin voiv astata sitten kun siihen löytyy aikaa. Jos toinen kaipaa vastausta heti, täytyy tuon toisen joko soittaa tai vaikka tulla mieluummin kasvoikkain tapaamaan. Vanhanaikaista, ehkä, mutta olen kyllästynyt siihen kuvaan, jonka työelämä antaa. Ei ihsmitä voi/saa/pidä venyttää niin pitkälle että se katkeaa. Ihmisyyteen kuuluu yhteisöllisyys, kohtaaminen, lepo, hetkittäinen flow -tila, lempeiden asioiden parissa ”hengailu” jopa laiskuus, sillä kun hetkittäin saa tilaa itselleen, perheelleen, lepää, löhöilee, katselee kauniita asioita ja on vain voi löytää uusia tapoja tehdä asioita, voi saada lisäenergiaa ja ennen kaikkea tuntee olevansa sosiaalinen ihminen ja näin ollen oysyy myös kiinni itsessään, suhteissaan ja maailmassaan ja osaa tämän avulla suhteuttaa pienet, isot ja ylipäätään asiat omiin mittasuhteisiinsa ilman että kaikesta tulee kagofonista pärjäämistä ja asioiden järjestelyä jolloin innovatiivisyys ja luovuus sekä eksistentiaalisuuden kokeminen hukkuu jonnekin numeroiden, voittamisten, saavutusten ja virheiden karikkoiseen ja ruuhkaiseen maailmaan.
Ensisijaisesti me olemme kokevia ja eläviä yhteisö keskeisiä ihmisiä, toissijaisesti me olemme firmojemme työntekijöitä ja kolmanneksi jää itse työpaikka, emkä me pelkästään ole työhön suunattu panos ja kasvottomuuteen katova markkina tuote, hyödyke ja hyötyjä, kellon ympäri määriteltävä työ tai kilpailulle elävä talous, jota kaikkea leimaa vaatimus jatkuvasta työtekijyydestä. Työyhteisön yhtenäisyys, työntekijöiden suhteet ja ”pomojen” inhimillisyys tekevät työstä sen ainutlaatuisuuden ja inhimillistävät paineet. Tokihan ei voida vaatia, että jatkuvasti olisi tilaa vain rennolle kiireettömyydelle työssä, sillä täytyy myös saada aikaiseksi, mutta jos perusta on hyvä, rento ja mahdollistaa yksilöllisen tavan osallistua tapahtumiin voidaan saavuttaa kiireessäkin flow ja lempeys, jolloin saanuvutukset ja panokset tekemiseen paranevat ja näin saadaan parempaa tulosta. Inhoan nuita markkinatalouteen liittyviä sanoja ja kuvauksia, mutta olen sitä mieltä että ellei käytä ympäristönsä sanoja ei sanomakaan voi mennä perille. On hyödynnettävä sitä maailmaa jossa elää, jotta voi ilmaista itseään ymmärrettävästi.
Jokainen stressaantunut ihminen käyttäytyy tavalla, joka ei ole kyseisen henkilön olemassa olevan persoonan, maailmankatosmuksen, yksilllisen tavan elää, tehdä ja olla mukaista. Kukin joka on väsyttänyt itsensä loppuun asti, joutuu tekemään suuren työn sen eteen, että jälleen kykenee samaan prosessiin työssään ja muussa elämässään, mutta kerran uuvuttuuan ellei siinä kohtaa opi, on turha toivoa, vaatia ja olettaa että tuo työntekijä kykenee jatkuvaan hyvään ja äärimmäisen täydelliseen panokseen omassa työssään, tämä koskee niin työpaikkaa, -yhteitöä kuin itse työntekijää.
Me olemme ihmisiä, kukin. Me olemme osa yhteisöä, kaikki. Meidän tulee saada toteuttaa ihmisen (sosiaalisen eläimen) perustarpeita ja osa on juuri sitä ”laiskottelua”, mutta eteenkin yhdessä olemista ja sen taidon ylläpitämista. Vaikka maailmantalous sanelee valtion merkityksen globaalissa mittasuhteessa, se ei tee ihmisestä globaalia turhaketta vaan valtavassa ja hyvin virikkeellisessä maailmassa elävän yksilön. Yksilö on yhteiksuntaa, mutta yksilö ilman toisia yksilöitä ei ole yhteiskunta vain yksinäinen työntekijä markkinoiden kiihdyttämissä hammasrattaissa, jolla työtä vieritetään eteenpäin ja hyödyketulvaa tuotetaan saataviksi mutta harvojen tarpeiden tyydyttäjiksi.
Ihmisen suurin tarve on kohdata ja tulla kohdatuksi, materia ei täytä tätä tyhjiötä, vaan siihen tarvitaan yhteisön muita jäseniä.
Liite asiaan liittyen:
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1421991171790?jako=a74861fac2488516b5ca86fa1b986dfd&ref=fb-share