En koskaan pitänyt koululiikunnasta ja minusta se oli lukujärjestyksen inhottavin tunti. Näin jälkikäteen ajateltuna paljon oli varmasti kiinni liikunnan opettajistani, sillä minulla ei ollut yhtäkään kannustavaa opettajaa. Ajattelin tuolloin etten vain ole urheilullinen. Viis siitä, että olen aina rakastanut pyöräilyä ja uimista.
Abivuonna aloitin taijin. Olin aina halunnut kokeilla sitä ja olin innoissani kun löysin paikan, jossa sitä saattoi harrastaa. Olin kuitenkin varovaisen epäileväinen ja takaraivossa oli jatkuvasti tunne, etten varmaan ole tässä kovin hyvä. Enhän koskaan ollut saanut mitään positiivista palautetta liikuntaan liittyvissä asioissa ja tuntui hieman oudolta, mutta kuitenkin ihanalta, ettei kukaan jatkuvasti natkuttanut siitä mitä tein väärin. Löysin lajista loistavan tavan rentoutua ja tyhjentää mielen kaikesta, sillä saatoin keskittyä vain suoritettavaan liikkeeseen ja lopulta siihen onnistumisen tunteeseen kun koko 24-liikkeen sarja oli hallussani.
Seuraavaksi uskaltauduin ystävieni houkuttelemana syvävenyttelyyn. Ja sen kautta (vahingossa) elämäni hirveimmälle astangajooga tunnille. Tunnin jälkeen vannoin etten enää _koskaan_ kokeile kyseistä lajia. Vaan toisin kävi. Syvävenyttelyä vetänyt ohjaaja alkoi pitämään astangaa ja houkutteli minut mukaan sanoen, että olisin siinä tosi hyvä ja pitäisin varmasti lajista. Mumisin jotain kielteistä, mutta tulin tunnille kuitenkin. Olinhan ensimmäisen kerran elämässäni saanut liikuntaan liittyvää positiivista palautetta. Pakkohan sitä oli kokeilla. Ja miten kävi? Pidin astangasta ja harrastin sitä pitkään kunnes ajan puutteen vuoksi laji jäi. Opin, että liikkeistä oli eri variaatioita eikä aloittelijan ollutkaan tarkoitus heti vääntäytyä siihen kaikkein vaativampaan asentoon ja syvimpään venytykseen. Myöhemmin olen huomannut kuinka suuri merkitys ohjaajalla on, ihan vaikka spinningissäkin. Joidenkin tyylistä pitää, joidenkin taas ei.
Positiivisen astangajooga kokemuksen myötä uskaltauduin yliopistoliikunnan jumppiin. Muistan vieläkin kuinka päättäväinen olin ja hoin itselleni mielessäni, että häivyn tunnilta samantien, mikäli ohjaaja sanoo minulle yhdenkin ivallisen kommentin suorituksestani. Ei tarvinnut poistua kesken tunnin. Ei tämä ollut koululiikuntaa, täällä oli tarkoitus, että kaikilla on mukavaa. Koska ryhmäliikunnasta on tullut positiivinen juttu, olen uskaltautunut näiden vuosien aikana kokeilemaan kaikenlaisia minua kiinnostavia tunteja. Jotkut ovat olleet mun juttuja, jotkut taas eivät.
Nyt kun selkä taas sallii liikkumisen tekee mieli kokeilla kaikkea uutta. Olen jo ehtinyt testaamaan piloxingin ja seuraavana on prana beats. Tarkoituksena on kokeilla myös sh’bamia ja palauttaa ohjelmaan afro, astanga ja rakas rääkkitunti spinning. Unohtamatta ihanaa bodycombatia!
Iso Kiitos siis kaikille niille liikunnanohjaajille, joihin olen koululiikunnan jälkeen törmännyt. Olette antaneet minulle positiivisia kokemuksia ja liikunnan ilon. Suurkiitos ihanalle zumba Päiville, joka totesi minun olevan tosi hyvä tanssimaan (vaikka zumbassa onkin parasta se oma hyvä fiilis, riippumatta siitä meneekö ihan just niinkuin pitää vai vähän sinnepäin). Ja tiedoksi ex-poikaystäväni, en koskaan todella uskonut typeriä kommenttejasi siitä etten osaisi tanssia, vaikka saitkin minut epäilemään itseäni ja sekoamaan asekeleissani. Jotkut osaa heittäytyä musiikkiin, toiset osaa mekaanisesti toistaa oppimiaan askelsarjoja.
Epäilen silti, että vanha lukion liikunnanopettajani olisi edelleen sitä mieltä, että olen laiska ja saamaton. Mutta mitäpä hänen mielipiteellään enää on väliä 🙂
