Viimeiset viikot

Maanantaina aamulla herätessäni yritin ajatella, että enää kolme viikkoa töitä. Kestät sen vaikka päällä seisten. Tosiasia on kuitenkin se, että en kestäisi töissä enää päivääkään (en tosin osaa seistä päällänikään). Yksikin sekunti on liikaa.

Aamulla jutellessani koirille siitä kuinka enää ei ole montaa työaamua jäljellä, yritän enimmäkseen rauhoittaa omaa ärtynyttä mielialaani ja saada itsenikin uskomaan, että ei tää oo enää paha, sulla on ulospääsy taattuna. Eikä tähän kannattaisi tuhlata yhtään energiaa, etenkään negatiivista sellaista. Siitä huolimatta olen kireä ja äreä aamulenkillä  ja sitten harmittaa kun olen kiukutellut suloisille karvanaamoille ilman syytä. Töihin lähteminen tapahtuu siis väistämättä huonoissa fiiliksissä.

Paras ratkaisu tähän tilanteeseen olisi se, että ei enää välittäisi tästä työpaikasta. Ottaisi hällä väliä -asenteen ja istuisi nämä jäljellä olevat päivät, vaikka ei mitään järkevää tekemistä olisikaan. Mitä väliä, oikeasti? Uusi arki alkaa ihan just, tuolla se jo on kulman takana haasteineen, jännityksineen ja toivon mukaan myös Isoine Iloineen. Välillä hymyilyttää ihan hirveästi ja sitten tulee sellainen olo, että haluan pitää tulevan itselläni salassa, ainakin täällä työpaikalla. Ettei kukaan ehtisi pilaamaan sitä minulta.

Koko kevään ajattelin, että ainoa ulospääsy on löytää uusi työpaikka. Sellainen kiva, jossa saa tehdä haasteellisia ja mielenkiintoisia työtehtäviä ja jossa tuntee olonsa arvostetuksi, edes vähän. Ja olisihan se mukavaa, jos olisi hauskoja työkavereita. Että ei enää tarvitsisi tasaisin väliajoin kuulla kuinka koulutusalani tekee minusta huonomman ihmisen. Ja nyt siis takaisin opiskelemaan, edelleenkin sitä ”väärää” koulutusalaa, joka on kuitenkin minulle se Oikea ja siitä en anna periksi. Enkä siitä, että se tekisi minusta jotenkin vähempiarvoisen ihmisenä.