Takkirosvous

Tuntuu siltä, kuin en olisi koskaan häipynytkään täältä.

Eilen istuskeltiin olohuoneessa yöhön asti, juteltiin ja kuunneltiin Kings of Conveniencea putkessa, jota välillä kukaan ei uskaltanut rikkoa.

Ikkuna oli auki (syynä katastrofaalinen hajuvesihajoaminen johon liittyi vielä mukava ylläri – hajonnut kynsilakanpoistoainepullo…) ja ulkona oli kesäyön sinistä ja tiputteleva virta autoja, busseja ja suhistelevia pyöriä.

Aamulla heräsin 5:45 lenkille ja pakotin lenkkarini ulos vaikka satoi ripotellen. Siksakkasin kylähullun lailla pikkukatuja oppiakseni tuntemaan koko maiseman. Kun tulin kotiin juotiin kaikki yhdessä kahvit ja teet ja juteltiin pitkään kitaran soittamisesta. En ole koskenut koko soittimeen kokonaiseen vuoteen, mutta keskustelun jälkeen istuskelin sohvalla ja tapailin pitkään vanhoja sointukuvioita.

Kauppareissulle varastin takin naulakosta (tätä se yksin oleminen teettää – muuttuu röyhkeäksi opportunistivarkaaksi), ihanan ison untuvaisen parkan. Matkassa mukana painoi paluukävelyllä kameran lisäksi pullo maailman parasta vettä, jonka taakan vuoksi kuvien ottaminen jäi taivasräpsyjen tasolle.

Kaverina on myös jatkuva mahanpohjajännitys – täällä voi oikeasti tapahtua melkein mitä vaan, kunhan vaan pistää jalkansa ulos.

Ehkä puhun näin pehmeitä siksi, että olohuoneessa leijailee nyt mukavan huumaavan inhottava asetonin ja hajuveden sekoitus, jonka aina välillä unohtaa mutta joka yllättää tietyissä asunnon nurkissa. Toivottavasti tällä ihanalla hajukombolla ei ole kloroformia muistuttavaa pitkän linjan vaikutusta…