Sydänsäryn parantelua Vesterbrossa
Edellisen jutun ”ystävä” ei siis ollut pelkästään ystävä (anteeksi äiti!).
Katkaisin juuri kaiken vaikeuteen ja toistuneisiin ristiinmenoihin. Kahteen kuukauteen ei mahdu liikaa venkoilua ja jos asiat muuttuvat vähänkään hankaliksi, on ehkä yksinkertaisesti parempi antaa olla. Viimeiseen Let’s talk-viestiin en edes vastannut. Saatan olla jyrkkä, mutten jaksa mitään, mikä on monimutkaista.
Nyt joudun kokemaan pienen mittakaavan sydänsärkyä. Noin kolmen kuukauden ajan kestänyttä enemmän-kuin-ystävyyttä (joka alkoi viime reissusta maaliskuussa ja jatkui epäsäännöllisen epämääräisesti Köpiksestä Helsinkiin kunnes palasin Vesterbrohon) enempää purkamatta voin kertoa, että osa Kööpenhaminasta tuntuu nyt saastuneelta. Pilalle ovat menneet Nørrebrogaden puoliväli, Indre By, Hellerup, muutama Vesterbron baari, osa Istedgadea ja Nørreportin metroasema. Osumaa on ottanut myös ihana, oma, kaunis kotimme ja sen parveke. Salaa suututtaa.
Sønder Boulevardia kulkiessani Super Brugseniin ostamaan maitoa sävähdän joka kerta, kun vastaan pyöräilee vaaleatukkainen mies, jolla on siniset chinot, New Balancet ja Lacosten 80-luvun villapaita. Lienee turha sanoa, että näin käy aika usein.
Huolimatta kaikesta jatkan lenkkeilyä pinkki-valkoisissa adidaksissani ja neonkeltaisessa urheilutopissani, käytän kirkkaanpunaista huulipunaa ja annan auringossa kohta valkoiseksi muuttuvan tukkani hulmuta auki.
Aamuisin annan itselleni hetken luvan fiilistellä haikeaa oloa Laura Veirsin tahtiin, sitten sitoa omien somien ja pienten New Balancen tennareiden nauhat ja jatkaa.
