Puhelimen jälkeen menetin tietokoneen. Vaikka kameraan on tallentunut ihania hetkiä, en saa niitä kenellekään ulos.

Täällä kaikki sujuu kuitenkin muuten hienosti, vaikka tanskalaiset pojat aiheuttavatkin tapansa mukaan hieman harmia. Viimeisten viikkojen paniikki alkaa olla käsillä – tässä paniikissa voisi melkein hypätä turistibussin kyytiin, jotta saisi ahmittua viimeisenkin neliösentin tätä kaupunkia.

Vaikka kaksikuukautinen asuminen on antanut paljon, alkaa kotiinpaluu tuntua jo hyvältä ajatukselta. Kahden kuukauden vapaus on välillä tuntunut ahdistavan laajalta ja lukuisat ihmissuhdeselkkaukset ovat vieneet voimia enemmän kuin tuoneet niitä.

Onneksi käteen on jäänyt miljoonasti enemmän hyvää kuin huonoa; uskomattoman kauniita hetkiä, mielenkiintoisia ihmisiä, valoisia aamuja ja ällöttävän kliseisesti sanottuna hetkeen tarttumista.

Nyt jännitetään, mitä seuraavat viikot tuovat tullessaan. Keskiviikkona maahan lentää iso kasa ihmisiä niin Australiasta kuin Suomestakin ja pian sokkotapaan australialaisen kaverini arkkitehtiopiskelijakaverin jossain päin Vesterbrota.

Tuntuu siltä, kuin kahdessa viikossa olisi elänyt viisi eri elämää. Saa nähdä millaisen uuden elämäjakson viimeiset neljätoista päivää onnistuvat luomaan.