Väliaikaiselämän ihanuudesta ja karmeudesta

Kööpenhaminaan lähtiessäni tiesin, ettei tästä reissusta tule pitkää.

Opiskelupaikka, uusi koti sekä vieras elämä odottavat minua Lontoossa lokakuun alusta lähtien. Silloin ja sinne, suurkaupungin likaisuuteen, tulen rakentamaan itselleni paikan, joka toivottavasti muuttuu jonain päivänä omaksi kodiksi.

Kööpenhaminallani on aikaleima, joka tikittää menemään joka aamu, kun herään parvekkeen ovien edestä. Pelivaraa tässä kujanjuoksussa ei oikein ole, sillä Lontoossa minua odottavat unelmieni toteuttamisen ensimmäiset, haparoivat ja epävarmat askeleet. Kööpenhamina on hengähdyshetki kaiken välissä.

Löydänkin itseni nyt tilanteesta, joka tuntuu kaksijakoiselta. Väliaikaisuus vapauttaa, mutta asettaa uusia aitoja. Löytämiäni ihmissuhteita solmii tieto siitä, ettei tätä kesää jatku edes puolia ikuisuudesta. Ne, keiden elämään tupsahdan tietävät, että kohta olen taas poissa. 

Tasapainoilen jo valmiiksi paketoidun nostalgian ja päättömän rohkean suhtautumisen välillä. Kun millään ei oikeastaan ole mitään väliä, tekee välillä mieli heittäytyä kaikkeen, välillä taas suojella itseään, muita ja muistojaan.

Pohjavire aaltoilee haikean ja suunnattoman onnellisen välimaastossa.

Tällaisina iltoina kuin tänään, kun aurinko paistaa sisäpihalle, S-juna kulkee jossain kaukaisuudessa ja naapurit kilistelevät astioitaan yläkerran parvekkeella, on helpompaa suhtautua asioihin huolettoman onnellisesti.

Ehkä tästä lähtien olen ajattelematta, tarrautumatta ja tuntematta liikoja ja ainoastaan nautin. Ehkä tästä tuleekin emootioneurootikon kasvuretki. 

Perjantai on hyvä päivä aloittaa.