Heippa!

Nyt on varpaat kamalassa kunnossa, mutta se ei haittaa koska rakkaani alkaa olla paremmassa kunnossa. 

Tätä viikkoa on leimannut henkinen väsymys, aivosumu, huoli ja pelko. Eilen viimeistään se pelko alkoi olla kokonaan pois, ja ikävä tuli vahvasti tilalle. Äsken huomasin ensimmäisen kerran koko viikolla vilkaista varpaitani, ja huomasin että nekin on vähän hunningolla.

Tämä on tällainen täytepostaus, kirjoitus jolla tahdon kertoa että elämä jaksaa kantaa eteenpäin vaikka välillä eteen tulee kiviä ja kantoja.

Kun edellisen kerran oli tilanne että mieheni oli pitkään sairaalassa, olin raskaana. Jopa synnytys sairaala valittiin sen mukaan että olimme samassa sairaalassa. Ja meillä oli alle 2 vuotias muksu siinä lisäksi.

Nyt tilanne on paljon helpompi. Lapset ovat isoja, nuorin jo kohta 8. Vain vuodenaika ja sairaala on sama.

Päivästä toiseen seilaamisen olen nyt helpottanut niin että syömme valmisruokia, ja jätän kaiken ylimääräisen myöhempään ajankohtaan. Perun osallistumiseni kokouksiin ja keskityn siihen että lapset kokevat olonsa turvalliseksi.

Olen itkenyt, mutta nyt jo nauranut. Voisi asiat olla huonomminkin! Yhdessä olemme miettineet, että oli se hyvä kun tuo aivoverenvuoto sattui sunnuntaina kotona eikä vaikka tiistaina jossain suolla lähellä Venäjänrajaa paikassa jossa kännykällä ei ole kuuluvuutta eikä pikalle olisi saanut apua kuin moottorikelkalla tai helikopterilla.

Tämä elämäni toiseksi hirvein viikko vaikuttaa siis päättyvän iloisissa merkeissä, ja herra S/J taitaa taas näyttää kuolemalle pitkää nenää!

Varpaat saavat nyt näyttää juuri tuolta. Kun tästä sohvalta nousen, teen vain sen mikä on nyt välttämätöntä. Kaiken muun voi jättää siihen hetkeen, kun perhe on taas kokonainen.