Anoppi

Syksyllä 2013 appivanhempien auto oli korjattavana ja heillä oli lainassa kakkosautomme. Olin eräänä perjantaina lähdössä töistä ilman autoa ja suunnittelin meneväni bussilla kotiin. Minulla oli kiire, sillä mies oli lähdössä kavereidensa kanssa reissuun. Anoppi ilmoitti tulevansa hätiin. Hänellähän tuo autommekin oli. Töistä päästessäni anoppi odotti minua autossa työpaikkani pääovella. Puhuin puhelimessa ja kävelin autolle.

 

Istuin autoon, lopetin puheluni ja laitoin turvavyön. Auto ei lähtenyt liikkeelle. Käännyin katsomaan anoppia hämilläni, meillähän oli kiire. – Nyt selvitetään ensin meidän välit, anoppi antoi selitykseksi.

 

Hän antoi tulla täydeltä laidalta. Miksi välttelin häntä? Miksei lastenhoitoapu kelpaa?

 

– Jos sä, Aino, olisit fiksu ihminen, anoppi olisi sun elämäsi tärkein ihminen, hän latasi.

 

– Mä olin valmis olemaan sun kaveri niin kauan kun olette naimisissa, anoppi jatkoi antaen samalla ymmärtää, ettei uskonut asianlaidan olevan enää kovin pitkään sama.

 

Sain myös kuulla olevani huono ihminen, huono äiti, huono vaimo ja huono miniä, kun en tee asioita anopin haluamalla tavalla. Hänellä sentään on kokemusta asioista.

 

En saanut anopiltani suunvuoroa, mutta enpä toisaalta edes tiennyt, mitä sanoa. Esimieheni käveli automme ohi viikonlopun viettoon. Hän nosti kätensä tervehdykseksi, mutta laski sen nopeasti alas huomatessaan itkuisen ja järkyttyneen ilmeeni tuulilasin läpi. Kun tuo lämmin ja viisas nainen käveli rivakasti tuona hetkenä ohitsemme, olin pettynyt. Olisin kaivannut apua. Myöhemmin hän kuitenkin antoi enemmän lohtua ja vertaistukea kuin osasin ajatellakaan.

 

Olin työpaikkani edessä ripitettävänä yli puoli tuntia. Kuuntelin anopin totuuksia, solvauksia ja luonnehdintoja niin itsestäni, lapsistani, perheestäni kuin miehen isoäidistäkin, anopin omasta ex-anopista. Sain laitettua puolisolleni vain tekstiviestin “auta”. Anoppi havahtui vasta miehen soittaessa ja ihmetellessä viipymistämme. Meillä tosiaan oli jo kiire.

 

Lähdimme kohti kotiani. Anoppi papatti, valitsi kummallisia reittejä, minä katsoin ulos ikkunasta ja itkin hiljaa. Puolivälissä matkaa anoppi totesi, että oli virhe ottaa asia esille. Hän ei sanonut tätä pyytääkseen anteeksi, vaan siksi, etten hänen mielestään ollut selvästikään vielä valmis keskustelemaan asiasta.

 

Kotipihaan kaartaessamme anoppi vielä totesi, että neljävuotias poikamme on pilalla. Hän kyllä tietää, hänellä on kokemusta.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *