Dissekaatio

Keväällä 2015 olin keskussairaalassa ja odotin unta. Sen jälkeenkin olen ollut yötä sairaalassa, mutta tämä oli merkittävä yöpyminen.

 

Makasin STROKEssa eli aivohalvausseurantayksikössä. Muistan, miten pahalta se nimi näytti pyörätuolikorkeudelta katsottuna. Edellisen yön olin nukkunut päivystysosastolla miten kuten tippalaitteen huutoa ja naapurivuoteessa makaavan rouvan huokailua kuunnellen. Aamupäivällä lääkäri oli käynyt kertomassa, ettei migreenini ollut migreeniä.

 

Aivokuvassa oli näkynyt jotain sellaista, jonka takia minun pitäisi mennä aivohalvausseurantayksikköön. Minut kärrättiin pyörätuolilla, en saanut kävellä. Vessaan sain mennä, mutta siihen ne vapaudet sitten jäivätkin. Minulta mitattiin tasaisin väliajoin verenpaine ja happisaturaatio, sydäntäkin seurailtiin.

 

Siellä sitten olin. Viiden miehen kanssa. Oma tilanteeni oli hiukan parempi kuin huonetovereiden, minulla oli se vessalupa, mutta eipä sitten paljon muuta. Paitsi carotisdissekaatio. Carotisdissekaatio. Dissekaatio.

Lääkäri kävi sen kierrollaan kertomassa. En kuole. Kai. Kuuntelin. Nyökyttelin. Uskallanko edes nyökytellä? Lääkäri lähti. Googletin.

Puolen tunnin välein verenpainemittarit suhahtivat käyntiin. Me kuusi makasimme hiljaa. Suurin osa makasi muutenkin ihan hiljaa.

”Dissekoitumassa valtimon seinämään tulee repeämä, joka mahdollistaa veren pääsyn seinämän kerrosten väliin. Tämä voi johtaa verihyytymän kehittymiseen suonen seinämän sisään ja suonen ahtautumiseen tai tukkeutumiseen, tai aneurysman (valtimonpullistuman) muodostumiseen”, tankkasin Potilaan lääkärilehdestä kännykkäni näytöltä.
 

Kuolen. En kuole. Vammaudun.

”Paikallisoireita ovat kipu, Hornerin oireyhtymä, tinnitus ja aivohermojen toimintahäiriöt. Yleisin oire on päänsärky (esiintyy noin 50–70 %:lla), joka on pääsääntöisesti erilaista kuin aiemmat päänsäryt, ja sijaitsee joko samalla puolella kuin repeytynyt suoni tai on molemminpuolista.”

Juuri tämä. Olin hakeutunut päivystykseen edellisenä päivänä, maanantaina kovan, epätyypillisen migreenin takia. Niin ja niiden silmien. Hornerin oireyhtymän, kuten myöhemmin opin. Pupillini olivat näyttäneet jo lauantaina kummallisilta, mutta luulin sitä migreenioireeksi. Olisi pitänyt mennä jo paljon aikaisemmin lääkäriin. Olisi pitänyt olla tiukempi. Ei olisi pitänyt olla niin sitkeä.

 

Tyttären neljävuotissynttäreitä juhlittiin sunnuntaina, en malttanut jättää niitä väliin. Miehellä oli seuraavalle viikolle suunniteltu ranneleikkaus, joten hän ei voinut viedä minua lääkäriin. Isäni ajoi Lahteen Helsingistä, heitti poikani ja minut ensin terveyskeskukseen näyttämään pienen korvatulehdusta, sitten vasta menimme keskussairaalaan. – Äiti tulee ihan just takaisin, huikkasin pojalle takapenkille. Vähänpä tiesin, että viettäisin sairaalassa viikon.

”Kaulavaltimodissekoituma on nuorten ja keski-ikäisten aikuisten yleisin yksittäinen aivoinfarktin syy. Tyypillisin potilas on perusterve ja liikunnallisesti aktiivinen henkilö.”

 

Miksi minä?

 

Strokeen tuotiin kukkia. Ne olivat lapsuusystäviltäni. Kukkien joukossa oli pieni nalle. Itkin. Mies toi sairaalaan tabletin, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut asentaa sitä käyttökuntoon. Kai hän ajatteli ilahduttavansa, mutta oikeasti olisin kaivannut seuraa ja vakuutteluja siitä, etten kuolisi.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *