Flow: perjantai
Eka päivä Flow’ta koettu.
Vaikka alueelle jonottelu olikin ihan mukavan sujuvaa, otti oma lähtö niin hyvin aikansa, että French Films jäi tällä kertaa näkemättä. Alueen ekat kokeilut osuivatkin About Groupiin, joka tuntui edelleen piilotetun ohjelmaan.
Lyhyen kokemuksen mukaan se olikin ihan perusteltua. Missasin ekat biisit, joita varakorvaparini kehui astetta popimmiksi, mutta keikan keskivaihe oli vain tylsää jammailua. Ei lähtenyt.
Etukäteen puhkihehkutettu Destroyer toimi jo paremmin, samoin kuin lokaationsa. Nokian Blue Tent oli mainio tulokas alueelle, jonka laajennus oli muutenkin nappisuoritus — vaikkei tosin keikkojen jälkeisiin ruuhkiin ihan hirveästi auttanutkaan. Dan Bejar kavereineen veti paikassa leppoisan iltapäiväkeikan, josta jollain tapaa tuli mieleen sofistikoituneempi ja sisäsiistimpi versio muutaman vuoden takaisesta Sébastien Tellieristä. Kaputt sytytti odotetusti.
Kolmipäinen taistelu Matthew Dearin, Midlaken ja the Budos Bandin kohdalla päätyi lopulta ratkaisuun ”siiderit + puolikas dear ja sit midlakeen”. Tai niin piti päätyä. Siiderin kohdalla nirsoilin juuri niin pahasti kuin Virpi Salmikin veikkailisi — Strongbow’ta, yäk — mutta alkuun sivusta katsottu Matthew Dear vei keikallaan jalat alta ja lattialle, pitäen siellä loppuun asti. Biisit, joita en hirveästi edes tunne, toimivat livenä valtavan hyvin, yksinkertaiset biitit pakottivat heilumaan ja mainiosti kerrostuvat soundit miellyttivät. Kahden pennin mambonopettajan ulkoasulla varustettu Dear oli lavalla mahtavan vangitseva. Päivän kovin keikka ja juuri sellainen, mitä festareilta aina kaipaan: yllättäjä.
Nightsatania nähtiin sivusta niin vähän, että mitään siitä ei osaa tällä kertaa edes sanoa. Open Source Stage tuntui olevan ihan hauska lisä, vaikka ahtaaksi kävikin — saa nähdä millaisen tungoksen MC Taakibörsta tänään aiheuttaa.
Sinisellä teltalla Warpaint oli odotuksiin nähden varovaisen positiivinen kokemus. Bändin nimen mukainen sotaanlähtöasenne kuului, näkyi ja otti mukaansa. Biisejä vaivasi kuitenkin tietty junnaavuus ja materiaalin tasapäisyys, vaikka Undertow nousikin hienosti kamppailemaan vuoden festarianthemin tittelistä. Kokonaisuudessaan kelpo keikka.
Hercules & Love Affair jäi väliin, kun nälkä iski. Ongelman korjasti ihan kiitettävästi Groteskin vuohenjuustotaco (joka oli kyllä burrito), ravintolatason safkaa ravintolatason hinnalla.
Puoli yhdentoista aikaan ilta alkoi olla jo sen verran viileä, että Röyksoppista haettiin paitsi hyvää jälleennäkemistä, myös ihmismassojen lämpöä. Jälkimmäinen toteutui, vaikka tungos ja muutamat ärsyttävät tapaukset veivätkin alkupuolesta innostusta. Ensimmäinen sen sijaan… No. Röyksoppista on yhdeksässä vuodessa tullut isojen lavojen yhtye ja soundi on edennyt sen mukaisesti. Materiaalia tuli tasaisesti ja vanhin sykähdytti eniten — ajatella, että olin päässyt unohtamaan maailmassa olevan niinkin mahtavan kappaleen kuin Remind Men. Kappaleita oli livenä viety vielä astetta biittivetoisemmiksi ja puolenvälin jälkeen kuultu, ehkäpä improvisoitu kymmenminuuttinen ”biisi” ei paljon muuta sisällä pitänytkään. Turhautti. Lavashow’kin oli vähän turhaa, eikä missään määrin näyttävää. Mutta kun lopussa ilmoille tuli Poor Leno, niin aika moni asia loksahti taas kohdalleen. Kyl mä teistä tykkään.
Aikataulu meni illan päätöksessä sen verran harmittavasti, että Joy Orbisonin joutui Ariel Pink’s Haunted Graffitin varjolla missaamaan. Keikan kuluessa harmistus hälveni, Pinkit kun olivat sen verran kovassa vireessä. Killerialoitus Hardcore Pops Are Funilla oli livenä aivan tajuton ässä, eikä seurannut Round and Roundkaan pettänyt. Tunnin mittaisesta keikasta viimeinen kolmannes alkoi jo puuduttamaan, mutta sitä ennen yhtye ehti tarjoamaan monta hienoa hetkeä. Hyvät soundit ja hyvä meininki — jota taustavisut mukavasti tukivat, välillä savukiehkuroilla turhankin alleviivaavasti. Onneksi, onneksi Pink ei ollut tämän vuoden Girls.
Kaikin puolin oikein tyydyttävä avauspäivä. Ja kohta jatkuu!