Keikoilla: Utu, Big Wave Riders, French Films ja Pintandwefall
Uuden vuoden ensimmäisiä keikkakokemuksia saatiin odotella aina helmikuun alkuun. Viime viikolla mainioita kotimaisia esiintyjiä tulikin sitten nähtyä pariin otteeseen.
Tiistain We Were Strangers -eventin bändiosion aloitteli Utu. Introbiisi hätkähdytti tuomalla hirmuisen vahvoja CocoRosie-fiiliksiä, mutta sama nyrjähtäneisyys ei kestänyt koko keikkaa. Soundit toimivat mukavasti ja soitto oli ensiluokkaista, joskin biisit eivät itseäni koukuttaneet ihan koko keikan aikaa. Vokalistin vahvasta eläytymisestä tuli mieleen livenä lumonnut Francis, vaikkei soundi ihan yhtä raaka ollutkaan.
Blogilemppari Big Wave Riders tuli nähtyä toiseen kertaan muutaman kuukauden sisään ja tiuhaan reissaava bändi tuntuukin olevan aika tiukassa liveiskussa. Sääli siis, että yleisöstä suurin osa suuntasi pois tai vetäytyi nurkkiin jo Utun jälkeen. BWR:n kappalemateriaali kolahtaa itselleni aika täysillä — vaikka helpoimpia ja iskevimpiä popkoukkuja löytyykin ehkä vain muutamasta biisistä, vetävät kaikki älyttömän tiukasti puoleensa. Soundit kolahtavat ja kappaleiden pop-ystävällisyyden ja jumituksen tasapaino on juuri oikea; kuin jossain French Filmsin ja Joensuu 1685:n välimaastossa. Herkkuu.
Speaking of a witch. Perjantaina ilta jatkui kahden lempparikotimaisuuden voimin ja lavalle kapusi ensimmäisenä juurikin French Films. Astetta popimpi FF viehätti yhtä isosti kuin viimeksikin; biisien koukkupotentiaalia ja aika huimaa energiaa ei voi kuin ihailla. Golden Sea -hitin venyttäminen livenä on vähintäänkin oikeutettua ja yhtyeen soundipaletti tuntuu iskevän juuri sekä ajan hermoon että omiin mieltymyksiin. Vaikka Suomi-leiman Filmseistä voisikin suosiolla skipata, on yhtye täkäläiseksi edelleen kovinkin ylpeiltävä.
Pintandwefallin ties kuinka mones näkemäni keikka oli toisaalta juuri sitä mitä odottikin — ja toisaalta vähän… eh, erikoinen. Biisijärjestys, jota tytöt lavalla poikkeukselliseksi kommentoivatkin, tuntui keskivaiheen seesteisyydessään vähän kummalta ja ote oli muutenkin vähän hakeva. Olen ihan mahdottoman särkynyt levy, mutta mielestäni diskografian alkupään biisit kuulostivat livenä edelleen ihan uskomattoman hyvältä, siinä missä uuden levyn raidat tuntuivat menevät liian kaoottisiksi. Time Is Right for Romans, Baby ei ole hirveästi kuuntelua kestänyt — ja vaikka Suessa asiasta oltiinkin päinvastaista mieltä (9 pinnaa kymmenestä), ei yhtye innostuta enää yhtä paljon kuin ennen. Lavapreesens ilahdutti toki taas, mutta aika pitkänpuoleiseksi venyneeltä keikalta olisi odottanut vielä yhden tai kaksi uutta ja intoiltavaa elämystä. Garage, tuo suorin tie korvien kautta sydämeeni on nykyisyydessä valitettavasti enää muisto.
Keikkaputki jatkuu viiveellä vasta ensi viikolla, kun Klubilla on luvassa Manboy ja aivan mainio the Friend. Ja tietty Hang the DJ!, jossa vierailee Radio Helsingin tyyppejä. Sinne siis!